Yhdysvaltojen sisällissota ja orjakaupan perintö.
Tässä kaikkein synkin luku New Orleansin historiasta. Tämän jälkeen pääsemme keskittymään blogin pääasiaan eli ruokaan. Historia antaa synninpäästön.
Vuoden 1803 väestönlaskennassa New Orleansissa asui noin 8000 asukasta. Eurooppalaisten valtojen poistuttua Vallankumoussodan ja vuoden 1812 sodan jälkeen omille tonteilleen, New Orleans alkoi kasvaa huikeaa vauhtia. Orjuus toi Etelään varallisuutta ja sen perässä kaupunkiin saapui kiihtyvällä vauhdilla siirtolaisia. Kaupunki kasvoi ja siitä tuli koko eteläisen Yhdysvaltojen suurin kaupunki ja suurin satama. Vuonna 1840 se oli maailman neljänneksi suurin satama kauttakulkevan rahdin arvossa mitattuna.
Kaupunkiin 1840-luvulla saapuneiden irlantilaisten ja saksalaisten myötä New Orleans oli kasvanut lähes 120.000 asukkaan kaupungiksi. Nopeasta kasvusta johtuen kaupungin infrastruktuuri ei ollut pysynyt mukana. Kaupungin juomavesi otettiin Mississippistä ja viemärijärjestelmä puuttui kokonaan. Kolera- ja keltakuume-epidemiat olivat edelleen tavallinen vieras kaupungissa. Pahin niistä oli vuoden 1853 keltakuume-epidemia joka tappoi väkeä saman verran kun kaupungissa oli asukkaita vuonna 1803.
Yhdysvaltojen lopetettua Atlantin yli tapahtuneen orjakaupan vuonna 1808, New Orleansista tuli Yhdysvaltojen orjakaupan keskus 50 vuoden ajaksi. Kaupunkiin oli helppo salakuljettaa Espanjan hankkimia afrikkalaisia orjia Floridasta tai Mississippin länsipuolisesta Espanjasta ja Mississippiä etelään tuotiin muista orjaosavaltioista orjien jälkeläisiä myytäväksi. On arvioitu Yhdysvaltojen itsenäistymisen ja sisällissodan välisenä aikana että New Orleansissa myytiin yli 700.000 orjaa kaikkialle Etelävaltioihin. Synkempää orjahistoriaa ei ole millään muulla Konfederaation osavaltiolla.
Kotimaisen orjakaupan ja sen epäsuorien tulojen on arvioitu tuoneen New Orleansiin kymmeniä miljardeja dollareita. New Orleans ja Louisiana olivat tästä syystä orjatyöllä viljeltyjen kasvien kuten puuvillan, tupakan ja sokerin suurimpia kasvattajia ja viejiä. Andrew Jacksonin alullepanemien Intiaanien pakkosiirtojen ansiosta Etelävaltioissa oli tilaa viljellä. Tähän tarvittiin orjia, paljon orjia.
Pohjoinen oli luopunut orjuudesta jo 1805 ja joutui järjestämään talouskasvunsa palkallisilla työntekijöillä samalla kun Etelävaltioiden talous kasvoi kohisten. Teollistuminen toi teknologiaa puuvillateollisuteen Cotton gin-koneen eli puuvillan siementen erotuskoneen muodossa. Kun aiemmin työläs puuvillan puhdistuvaihe mekanisoitui, orjien kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti. Etelävaltiot alkoivat vaatia mm. Kuuban ja Nicaraguan miehittämistä orjien hankkimista varten ja käyttivät puuvillarahoilla hankittua poliittista valtaa orjuuden levittämiseksi länteen uusiin osavaltioihin Teksasiin, Uuteen Meksikoon ja Kaliforniaan.
(Meksiko oli itsenäisynyt vuonna 1821 Espanjasta ja kävi sotaa itsenäisyytensä lisäksi myös Yhdysvaltojen kanssa. Tästä lisää kun lähdemme Konkistadorien jalanjäljille.) Teksasin ja Uuden meksikon julistauduttua orjaosavaltioiksi, Pohjoisella meni vähitellen hermot Etelävaltioiden orjuuteen.
Yhdysvallat polarisoitui 1850-luvulla orjuuden puolustajiin ja vastustajiin.
Vuonna 1860 Yhdysvalloissa kampanjoitiin ihmisoikeuksien puolesta. Republikaanipuolue, joka oli jokseenkin erinäköinen kuin nykyään, kampanjoi orjuuden lopettamisen puolesta. Kun orjuuden kovaääninen vastustaja Abraham Lincoln valittiin marraskuussa 1860 Yhdysvaltojen presidentiksi, Etelävaltiot kokivat ettei heillä ole enää sijaa nk. Yhdysvaltojen Unionissa. Asetelma vuonna 1862 puhkeavaa sisällissotaa varten oli valmis.
Vielä ennen joulua Unionista erosi Etelä Carolina ja helmikuussa 1861 kuusi muuta orjavaltiota, Louisiana niiden joukossa. Nämä muodostivat Yhdysvaltojen Konfederaation jossa orjuus oli perustuslaissa hyväksyttyä ja ihanaa. Tilanne kärjistyi sodaksi kun Unioni ryhtyi varustelemaan Konfederaation alueella sijaitsevaa Fort Sumteria. Etelävaltioiden armeija alkoi pommittaa linnaketta ja Yhdysvaltojen sisällissota oli alkanut. Ensimmäisten laukausten jälkeen Unionista erosi vielä neljä osavaltiota ja Yhdysvallat oli melko tasavahvasti keskeltä halki ja jakolinjana toimi suhtautuminen orjuuteen.
New Orleans oli Konfederaation vahvimpia kaupunkeja. Sen talous rahoitti Konfederaation sotaponnisteluita ja se tuotti sotateollisuuden tarpeisiin ammuksia ja aseita. Kaupungissa toimi tykistötehdas, laivaston telakka joka kehitteli useita innovatiivisia sota-aluksia kuten sukellusveneitä ja ironclad-aluksia jotka olivat ensimmäisiä panssaroituja sotalaivoja. Tämä kaikki teki New Orleansista houkuttelevan kohteen Pohjoisvaltioiden hyökkäykselle. Kun sisällissotaa oli käyty vuosi, Unioni valtasi kaupungin huhtikuussa 1862 yllättävän helposti. Unionin joukot eivät jääneet perinteitä kunnioittaen taistelemaan Mississippin suulle rakennettujen linnakkeiden kanssa, vaan ainoastaan tuhosivat joelle kulun estävän suojapuomin ja purjehtivat laivaston jokea ylös vallaten kaupungin linnakkeiden estämättä. Linnakkeet jäivät sotaoppien vastaisesti armeijan selustaan, mutta sen jälkeen kun kaupunki oli vallattu linnakkeiden puolustajien tahto rapisi ja pian puolustajat kapinoivat upseereitaan vastaan ja antautuivat.
Kaupungin valtaus oli sodan kannalta tärkeä, sillä se rampautti Etelävaltioiden sotateollisuuden pahasti pysäyttämällä puuvillanviennin ja miehitti Mississippin suun jotta sitä kautta ei voitu kuljettaa joukkoja Pohjoisvaltioiden selustaan. Arvellaan että New Orleansin valtaus oli syy siihen miksi Konfederaatio hävisi sodan. Strategisesti siis pätevä siirto, mutta jälkipyykin olisi voinut hoitaa siistimmin.
New Orleans – Miehitetty kaupunki.
Sisällissodan kolme viimeistä vuotta New Orleans oli Unionin hallussa. Kaupunkia sotatilalain nojalla johtanut kenraalimajuri Benjamin F. Butler piti kuria kovalla kädellä. Monilta osin hänen toimensa olivat perusteltuja ja oikeudenmukaisia, kuten esimerkiksi Konfederaation armeijalle kerätyn ruuan jakaminen kaupungin köyhille tai kansainvälisen kaupan palauttaminen Mississippille, joka toi kaivattuja tuloja pohjoiseen. Hän myös julisti Konfederaation orjat sotasaaliiksi ja Unionin lain mukaan laittomiksi, hän vapautti orjat. Tämä yksinään teki hänestä epäsuositun Etelävaltiolaisten silmissä. Butler kuitenkin jatkoi aseistamalla kolme rykmentillistä entisiä orjia, joista muodostettiin Corps D’Afrique eli ’Afrikan joukot’. Mikään ei kylmännyt New Orleansin entisiä valtaapitäviä kuin nähdä heidän entisten orjiensa partioimassa kaduilla kiväärein ja pistimin aseistettuina.
Butler oli riittävän epäsuosittu ilman että hänen olisi tarvinnut antaa käskyä, jonka mukaan Yhdysvaltojen Unionia halventavat tai Konfederaatiota julkisesti hurraavat voitiin tuomita kolmeksi kuukaudeksi pakkotyöhön Fort Jackson-linnakkeen korjaustöihin. Hän myös värväsi kaupunkilaisia rakentamaan ja uudistamaan kaupungin viemärijärjestelmää, joka lopulta pelasti kaupungin jokakesäiseltä keltakuume-epidemialta. Epidemia olisi tappanut tuhansia kaupungissa, mutta paskassa rämpivät etelävaltiolaiset eivät sitä osanneet arvostaa.
Kenraalimajuri Butler verotti rikkaita raskaasti ja loi varoilla kaupungin köyhille sosiaaliturvajärjestelmän. Samalla hän sai köyhien suosion puolelleen, mutta kaupungin rikkaat vihasivat häntä yli kaiken. Eikä yleiskäsky numero 28 tehnyt hänestä yhtään suositumpaa. Käskyn sisältö oli vapaasti käännettynä: ”Jos joku kaupungin naisista loukkaa tai halveksuu Yhdysvaltojen (Unionin) sotilasta, ei häntä tule kohdella kuin ladya, vaan kuin naista joka harjoittaa kadulla ammattiaan”. Muutenkin raivostuneet New Orleansilaiset tulkitsivat tämän tarkoittavan kehoitusta seksuaaliseen väkivaltaan ja olivat järkyttyneitä. Käskyn sanamuoto herätti jyrkän reaktion myös Unionissa ja ulkomailla. Etelävaltioissa tuli muotiin uusi villitys, posliinipotta jonka pohjaan oli maalattu Benjamin F. Butlerin kuva.
Viimeinen niitti kuitenkin oli hänen käskynsä teloittaa eräs kaupunkilainen joka oli repinyt alas Yhdysvaltojen lipun joka liehui New Orleansin rahapajan katolla. Tästä syystä hänet vaihdettiin joulukuussa 1862 hieman sivistyneempään sotilaskomentajaan Nathaniel P. Banksiin. Historioitsijat ovat kuitenkin todenneet, että ilman kenraalimajuri Benjamin F. Butlerin diktaattorimaisia mutta omalla tavallaan perusteltuja otteita Unionin 2500 miestä eivät olisi saaneet mitenkään pidettyä 150000 raivosta kihisevän asukkaan kaupunkia hallussaan. Banksin sotatilahallinnon aikana suhteet kaupunkilaisten ja Unionin sotilaiden välillä paranivat, mutta Butlerin aiheuttamat arvet paranivat pitkään ja liittovaltio joutui miehittämään kaupunkia vielä pitkään sodan päättymisen jälkeenkin.
New Orleans – Ristiriitojen kaupunki
Sota päättyi lopulta Pohjoisen voittoon ja orjuuden kieltämiseen vuonna 1865. Sen jälkeen alkoi kausi jota kutsutaan nimellä Reconstruction eli ’uudelleenrakennus’, jota kesti 1880-luvulle saakka. Vaikka Pohjoinen voitti, ei rasismi ja rotukiistat kadonneet Etelävaltioista minnekään. Ensimmäinen Ku Klux klaani perustettiin pyrkimyksenä vallankumous Pohjoisen republikaanijohtajia vastaan. Menetelmänä oli väkivalta värillisiä vastaan. Millä tavalla tämä sitten olisi auttanut vallankumouksen asiaa, on minulle mysteeri.
Sotatilalain päätyttyä ja New Orleansin palauduttua sotaa edeltävän pormestarin hallintaan, kaupungissa (kuin myös muutamassa muussa entisessä orjaosavaltiossa) syttyi väkivaltaisia mellakoita kun tappiosta katkerat Konfederaation veteraanit purkivat raivoaan Unionin kannattajiin ja entisiin orjiin. New Orleansissa valkoista ylivaltaa kannattava väkijoukko (joiden joukossa runsaasti poliiseja ja palomiehiä) hyökkäsi antirasistisen mustien oikeuksia ajavan Constitutional Convention-kokouksen kimppuun tappaen 150 ihmistä. Liittovaltion armeija palautti kaupunkiin sotatilalain aika nopeasti.
1870-luvulla Yhdysvalloissa koettiin tarve lainsäädännölle joka takaisi myös mustalle väestölle yhtäläiset oikeudet valkoisen väestön kanssa. Lakeja oli kuitenkin säätämässä myös Etelävaltioiden entisiä plantaasinomistajia, joilla ei edelleenkään ollut rotuviha palanut loppuun sisällissodasta huolimatta. Tuloksena oli myöhemmin nimellä ’Jim Crow-lait’ tunnettu lakikokoelma, jonka sanamuodossa taattiin ”yhtäläiset mutta erilliset oikeudet” mustalle väestölle. Lain kirjain oli siinä määrin väljä ja jätti tulkinnanvaraa, jota Etelävaltioiden Perusamerikkalaiset käyttivät mielivaltaisesti.
Käytännössä laista tuli osa järjestelmällistä rotusyrjintää jolla rajoitettiin mustan väestön tavallista elämää. Laeilla pyrittiin eristämään mustat valkoisista ja äärimmilleen viritettynä lait johtivat totaalisen absurdiin apartheidiin. Lakeja säädettiin jokaisessa Etelän osavaltiossa korostamaan ennen sisällissotaa vallinnutta asetelmaa. Esimerkiksi Alabaman Birminghamissa ”valkoiset ja värilliset eivät saa pelata keskenään tammea tai dominoa”. Muita Eteläisiä hengentuotteita olivat lait jotka kielsivät mm. mustien ja valkoisten hautaamisen samalle hautausmaalle, alkoholin tarjoilun mustille ja valkoisille samassa ravintolassa, mustien ja valkoisten opettamisen samassa koulussa. Myös sukupuoliyhteys mustien miesten ja valkoisten naisten välillä oli lain nojalla kielletty ja sitä pidettiin juridisesti raiskaukseen rinnastettavana. Lakia valvottiin väkivaltaisesti ja mikäli lakeja katsottiin rikotun, usein seurauksena oli väkijoukon suorittama lynkkaus. Suurin osa lynkatuista olivat historiantutkimuksen mukaan syyttömiä. Jim Crow-lait olivat Yhdysvalloissa voimassa 1960-luvulle asti, kunnes kansalaisoikeusliikkeet Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n johdolla saivat vauhtia muutokseen ja lait vähitellen kumottiin.
New Orleans selvisi pahimmilta lain ylitulkinnoilta osittain ehkä sotatilalain alla vietettyjen vuosien ansiosta. Tämä on oma tulkintani, mutta ehkä se että kaupungissa oli ollut liberaalimpi suhtautuminen vapaisiin mustiin kautta historian ja järjestystä ylläpitävä Corps D’Afrique sisällissodan aikana mahdollisti solidaarisemman suhtautumisen mustiin. Historian kirjoissa on että jo vuonna 1900 maininta yli kymmenestä mustasta poliisiupseerista. Lehdistössä valitettiin mustaihoisista poliiseista, mutta heidän auktoriteettiaan kunnioitettiin toisin kuin monilla muilla alueilla Etelävaltioissa. Louisianan panos Jim Crow-lakeihin oli ’Grandfather Clause’, joka oli poliittinen peliliike jolla valtaosa Louisianan mustasta väestöstä menetti äänioikeutensa.
Uudelleenrakennuskauden aikana New Orleans joutui Pohjoisesta tulleiden keinottelijoiden haltuun. Yhdessä opportunististen Etelävaltiolaisten kanssa he hankkivat kaupungissa poliittisen vallan ja alkoivat kaataa kaupungin kassasta rahaa omiin taskuihinsa, epämääräisen laillisesti. 1880-luvulle tultaessa kaupunki oli suurissa veloissa ja infrastruktuurin parannushankkeet olivat pahasti jäljessä. Orjakaupan loputtua kaupungin kasvu hidastui olennaisesti. Atlantilta Tyynelle merelle vievän rautatien valmistuttua myös Mississippin höyrylaivaliikenne väheni ja vuosisadan vaihteeseen mennessä säännöllinen rahtiliikenne loppui miltei kokonaan. Kaupunkiin muutti jonkin verran kiinalaisia, jotka oli tuotu Yhdysvaltoihin rakentamaan rautateitä, mutta suurin osa heistä jäi Kaliforniaan ja New Orleansin kiinalaiset eivät koskaan nousseet niin suuriksi vähemmistöiksi kuin he länsirannikolla ovat. Vuonna 1900 New Orleans oli enää Yhdysvaltojen 12. suurin kaupunki huolimatta siitä että sen väkiluku oli kasvanut jo 287.000 asukkaaseen.
Etelävaltioiden kruununjalokivi siirtyi viettämään hiljaiseloa 40 vuodeksi. Infrastruktuuri vanheni ja varallisuus virtasi pois kaupungista. Toisen maailmansodan nurkilla New Orleansin merkitys kauttakulkusatamamana kasvoi, kun kehitettiin proomuja, joihin voitiin lastata kokonaisia junanvaunuja ja rahtia voitiin kuljettaa Mississippiä ylös rautatieliikenteen solmukohtiin. Tuloja se ei valitettvasti suuremmin kaupunkiin tuonut sillä liikenne oli usein liittovaltion sotilasrahtia matkalla sotimaan joko Tyynelle merelle tai Atlantin yli Eurooppaan.
Sodat ja segregaatio
Toinen maailmansota toi helpotusta Jim Crow-lakeihin etenkin sotaan osallistuneille. Sodan alussa värillisiä ja valkoisia sotilaita kohdeltiin eriarvoisesti. Valkoiset saivat kaikessa, niin kanttiinivuoroissa kuin itsemurhatehtävissä paremman käden verrattuna värillisiin sotilaisiin. Kuitenkin ainoastaan värillisistä sotilaista koostuva ilmavoimien joukko-osasto joka tunnettiin nimellä Tuskegee Airmen ja muutama muu värillisten joukko-osasto kunnostautuivat taistelussa siinä määrin että armeijassa huomattiin ettei värillä ole väliä taistelukentällä. Tämä johti segregaation eli rotuerottelun lakkauttamiseen armeijassa vuonna 1948. Muualla maassa rotuerottelulait kuitenkin rehottivat vielä pitkään.
Raha ja teollisuus löysivät tiensä takaisin New Orleansiin 1950-luvulla kun öljy-yhtiöt kiinnostuivat Louisianasta kun ulkomerellä tapahtuva öljynporaus keksittiin. Presidentti Truman antoi yksinapaisen presidentillisen käskyn jonka mukaan USA:n alue loppui vasta mannerjalustan päättyessä, mikä laajensi hyväksikäytettävää merialuetta entisestä 3 mailin rajasta käytännössä merkittyksettömäksi. Yhtäkkiä lyhyen matkan sisällä New Orleansista oli rikkaita merenalaisia öljykenttiä ja raha kyllä haistaa öljyn nopeasti. Uuden ajan motorisoidut sodat tekivät Louisianasta Yhdysvaltojen toiseksi tuottavimman öljykeskittymän. Vuonna 1955 alkanut Vietnamin sota kasvatti öljyn kulutusta ja pian 70-luvulle tultaessa Louisianasta tuli se kreosootinkäryinen teollisuuskeskittymä jolle ainoastaan Teksasin öljyä tihkuvat tasangot vetivät vertoja.
Vietnamin sodan jälkeen New Orleansiin muodostui elinvoimainen vietnamilaissiirtolaisten yhteisö sotilaiden mentyä Vietnamissa naimisiin tai etelävietnamilaisten lähdettyä Vietkongin vainoja pakoon Yhdysvaltoihin. New Orleansin vietnamilaisista suurin osa saapui vuonna 1975 Saigonin sorruttua Pohjois-Vietnamille. Moni ei halunnut jäädä asumaan kommunistiseen Hồ Chí Minh Cityyn.
Vietnamin sota sai roturistiriidat taas pintaan. Armeijan johtoon syvälle iskostunut ehkä alitajuinenkin asenne värillisiä kohtaan sai komentajat lähettämään värillisiä sotilaita vaarallisempiin paikkoihin sillä seurauksella että heidän kuolleisuutensa sodassa oli huomattavasti valkoisia sotilaita korkeampi. Tämä itsessään lisäsi kansalaisoikeusliikkeen suosiota myös etelävaltioissa tai Jim Crow-osavaltioissa niinkuin niitä tuolloin kutsuttiin. Koko 1960-luku Yhdysvalloissa taisteltiin ihmisoikeuksien puolesta Martin Luther Kingin johdolla. Lopulita Jim Crow-lait kumottiin ja väristä riippumatta kaikille taattiin äänioikeus. Tämä ei kuitenkaan riittänyt rauhoittamaan maata repivää ristiriitaa.
Louisianalla oli kiistattoman merkittävä osa kansalaisoikeusliikkeen onnistumisissa ja rotuerottelun purkamisessa. Useita rauhanomaisia kampanjoita onnistui osoittamaan rotuerottelun epäoikeudenmukaisuuden ja edisti liikkeen asiaa. Opiskelijat järjestivät rotuerottelua vastustavia tempauksia ja mm. menivät sekajoukkoina istumaan vain valkoisille tai vain mustille tarkoitettuihin tiloihin ja osoittivat että ihan naurettavaa touhua koko rotuerottelu. Kaikki oli alkanut eräästä Alabamalaisesta tummaihoisesta rouvasta joka yksinkertaisesti kieltäytyi antamasta paikkaansa valkoiselle miehelle vain siksi että tämä oli valkoinen.
Martin Luther King kuitenkin salamurhattiin vuonna 1968 ja tämä sytytti koko Yhdysvallat väkivaltaisten mellakoiden sarjaan. Mustien kansalaisjärjestöt kokivat ettei heillä ole muuta mahdollisuutta kuin militarisoitua ja valkoisten suprematistien kokivat asiat samalla tavalla. Tästä seurasi väkivaltaisten rotumellakoiden aalto joka kesti aina Vietnamin sodan loppuun asti vuonna 1975.