Varoitus. Sisältää epämiellyttävää luettavaa ihmisen synkemmästä puolesta. Ei herkimmille. Raavasta miestäkin ahdistaa tämän artikkelin jälkeen.
Takaisin Kuubaan ja vuoteen 1519 kun Diego Velázquez de Cuéllar suunnitteli takavarikoivansa myös asteekkien maat. Tietoja asteekkivaltakunnan rikkauksista oli kiirinyt Kuubaan jo pari vuotta aiemmin konkistadori Juan de Grijalvan (joka muuten oli de Cuéllarin sukulainen) mukana ja Diegon alkoi tehdä mieli uutta encomiendaa.
Kuuban valloituksen aikana de Cuéllarin joukoissa palveli kunnianhimoinen nuori konkistadori Hernán Cortés. Hän oli toiminnan mies joka kunnianosoituksena urheudestaan intiaaneja vastaan sai palkkiokseen pääkaupungin Santiago de Cuban pormestarin viran. Cortés ei kuitenkaan ollut tyytyväinen osaansa vaan halusi mukaan Väli-Amerikan valtausretkelle. De Cuéllar oli eri mieltä ja miehet riitaantuivat. Cortés oli kuitenkin siinä määrin toiminnan mies ettei kuunnellut Kuuban kuvernööriä vaan varusti omin päin kuusi laivaa, 300 miehen sotajoukon ja seilasi kohti edellisenä vuonna perustettua San Juan de Ulúan tukikohtaa, josta myöhemmin syntyi Veracruzin kaupunki.
Hernan Cortésin Tenochtitlánin valloitus on legendaarinen matka. Siitä on kerrottu sankaritarinoita jotka sisältävät monia virheellisiä käsityksiä. Tarina on paikoitellen muuttunut legendaksi, sitä on käytetty Vatikaanin propagandana ja legendojen historiallinen arvo on hieman kyseenalainen, mutta kerrotaan asioista nyt molemmat puolet. Retkestä nimittäin on olemassa myös historiallista aineistoa. Legenda ja historia piirtävät kovin erilaiset kuvat asioista.
Saapumisen Meksikonlahden rannoille historia muistaa ylevänä hetkenä, kun Hernan Cortés poltti laivansa ja totesi että takaisin ei ole paluuta! Laivat polttanut tuli symboloi legendan mukaan uutta alkua ja miehistön tahtoa valloittaa maa hinnalla millä hyvänsä ja käännyttää heidän Vatikaaninkristittyyn uskoon.
Historioitsijat ovat tästä hivenen toista mieltä. Tarina laivojen polttamisesta syntyi vasta 250 vuotta Cortésin Meksikon valloituksen jälkeen. Ilmeisesti Cortés ei edes polttanut laivojaan vaan tarina oli paljon arkisempi. Perillä mantereella miehistö kuuli de Cuéllarin julistaneen Cortésin lainsuojattomaksi koska tämä oli himoinnut lähimmäisensä encomiendaa ja alkoi hautoa paluuta Kuubaan. Estääkseen miehistöään hermostumasta (enempää), Cortés ajoi laivansa matalikkoon ettei niillä pääsisi takaisin Kuubaan, lukuunottamatta yhtä jonka hän lähetti Espanjaan kuningas Kaarle V:n hoviin kertomaan että kuninkaan asialla ollaan. Samassa kirjeessä hän kertoo kuninkaalle hajottaneensa laivat ja väittäneensä niitä madonsyömiksi ettei miehistö kapinoisi. Katolisen kirkon näkökulmasta laivojen polttaminen oli parempaa PR:ää.
Kun miehistöllä ei ollut vaihtoehtoja, alkoi matka kohti tarunhohtoista Tenochtitlánin valtakuntaa kohden. Mukanaan hänellä oli lähteistä riippuen vaihteleva määrä porukkaa. Cortésin armeija oli 400 miehen vahvuinen ja siihen kuului 15 ratsuväen sotilasta ja viitisentoista tykkiä miehistöineen. Laivoja oli ollut Kuubasta lähtiessä 11.
Legendan mukaan Cortés ja hänen pienilukuinen armeijansa saapuivat asteekkien pääkaupunkiin, kauhistuivat asteekkien tavasta uhrata juhlissaan tuhansia ihmisiä, päättivät opettaa asteekit tavoille. Kuin jumalan ruoska Cortésin armeija hyökkäsi miekkoineen ja kivääreineen kaupunkiin ja lopulta voittivat kaikki ylivoimaisen länsimaisen aseistuksen turvin. Ja myös koska asteekkien kuningas Montezuma piti mereltä saapunutta Cortésia Quetzalcóatl-jumalana eikä osannut suhtautua tähän varauksella. Näin muistan koulussakin opetetun. Totuus oli kuitenkin vähän sinnepäin.
Ensimmäisenä kysymys ihmisuhreista. Kyllä, asteekeilla oli tapa uhrata ihmisiä mutta lukumäärä on paisunut moneen otteeseen. Eräs väitetty luku on 250000 ihmistä vuodessa. Tämä olisi vastannut viittä prosenttia koko asteekkien valtakunnan väkiluvusta vuosittain. Ja yli koko Tenochtitlánin väkilukua. Legendat ja tarinat ovat vieneet myös historioitsijoita kuin pässejä narussa.
Ensimmäisen kerran rituaaleja nähnyt Bernal Díaz lienee järkytyksessään arvioinut määrän yläkanttiin. Asiasta raportoineet Eurooppalaiset lienevät kärsineet huonosta omatunnosta valloitusretkien takia ja kertoneet saman luvun kotona Vanhassa maailmassa vähän ’ette kyllä ikinä usko’-asenteella. Vatikaani on ottanut tämän luvun ja perustellut omaa miekkalähetystänsä liioittelemalla sitä hiukan. Myös asteekit käyttivät vihollistensa uhraamista pelotteena ja saattoivat hekin myös hiukan koristella omaa lukemaansa yläkanttiin. Hurjimmat arviot olisivat johtaneet sellaiseen suhdelukuun jonka mukaan joka viides lapsi uhrattiin vuosittain ja juhlien aikana pyramiditemppelien uhrauslavoilta olisi pitänyt uhrata ympäri vuorokauden 15 ihmistä minuutissa. Ottamatta todelliseen lukuun kantaa, arkeologi Elizabeth Graham tutki Tenochtitlánin tzompantli-nimisiä kallotelineitä, joihin kallot uhrauksen jälkeen ripustettiin näytille arkeologissa kaivauksissaan vuonna 2003. Suurin määrä kalloja joita yksittäisistä tzompantleista löytyi oli suurinpiirten tusina. Todennäköinen uhrattujen luku on siis ollut todennäköisesti huomattavasti pienempi. Hyvän syyn siitä sai kuitenkin valtakunnan ryöstelyyn. (Mutta siis kyllähän se väärin oli. Älä uhraa kaveria.)
Toinen yleinen harhakuva on yksin pienen armeijansa kanssa asteekkivaltiossa liikkuneesta Cortésista ja siitä kuinka viidensadan miehen armeija voitti 5 miljoonan ihmisen asteekkivaltion. Todellisuus on taas paljon arkisempi. Asteekit olivat valloittajakansaa. Nykyisen Meksikon aluetta asutti tuohon aikaan useita muitakin intiaanikansoja jotka oli väkivallalla alistettu asteekkien hallintaan. Usein juuri edellämainittuja ihmisuhreja käyttäen tai niillä peloitellen. Rakkaus Tenochtitlánin hallitsijoita kohtaan tuskin roihusi erityisen kuumana.
Cortésin matka Tenochtitlániin
Kun Cortés saapui mantereelle, hän tapasi tukikohdasta aiemmasta retkikunnasta haaksirikkoutuneen fransiskaanimunkki Geronimo de Aguilarin, joka osasi puhua alueella puhuttuja kieliä, mm nahuatlia ja chontal mayaa, joka on yksi mayakielistä.. Tämä lähti armeijan tulkiksi läpi rauhattomien maiden kohti Tenochtitlánia. Cortés sai ylipuhuttua nykyisen Veracruzin seudun intiaanit totonaakit kapinaan asteekkeja vastaan ja myös koko totonaakkien sotajoukko lähti Cortésin vahvistukseksi. Samoin kuin myöhemmin kohdatut Otomi-intiaanien sotavoimat. Cempoalan ylängölle noustaessa sotajoukko kohtasi asteekkien kanssa sodassa olevan tlaxcalteekkien heimon (mikä näillä Jukatanin niemimaan intiaaneilla on näiden nimiensä kanssa. Lähes ääntämiskelvottomia melkein kaikki), jonka kanssa he ensin ottivat yhteen, mutta havaittuaan espanjalaisten ylivoimaiset varusteet päättivät solmia rauhan Cortésin kanssa, sillä viholliseni vihollinen on ystäväni tai kuinka se sitten nahuatliksi sanotaankaan. Ainakin siellä on sanottu että Ōtotlahueliltic in titlàtlacoānimê! Michyōhua inin ātl! eli ’Espanjalaiset ovat ystäviänne, yhdistykäämme!’ (Google yllätti tällä nahuatlin kielisellä fraasilla kirjasta ’Introduction to Classical Nahuatl’. Kaikkea sitä löytyykin.)
Levättyään Tlaxcalassa aikansa, Cortés lähti kohti Tenochtitlánia mukanaan tuhansittain eri heimojen intiaanisotureita. Matkan varrella hän päätti antaa asteekeille maistiaisen tulevasta ja hyökkäsi intiaaniliittolaistensa kanssa Cholulan pyhään kaupunkiin. Cholula oli asteekkien toiseksi suurin kaupunki heti Tenochtitlánin jälkeen. Asteekkien historiankirjoitus kertoo että Cholula oli aseistamaton kaupunki ja kaupungin aateliset olivat kokoontuneet keskusaukiolle tervehtimään Cortésia ja antamaan tälle tervetuliaislahjoja. Kirjeissään Cortés itse kertoo surmanneensa 3000 soturia joiden väitti asettuneen väijyksiin surmatakseen hänet. Toisaalla hän kertoo hyökänneensä osoittaakseen asteekkien tlatoanille eli kuninkaalle Montezuma II:lle sotilaallisen ylivoimaisuutensa. (Asteekit itse eivät antaneet Montezumalle järjestysnumeroa vaan se on selkeyden vuoksi annettu vasta historiankirjoittajien toimesta. Asteekit kutsuivat häntä nimellä Motecuhzoma Xocoyotzin , eli Montezuma nuorempi.) Olipa totuus tässä asiassa mikä tahansa, ainakin tlatoani Montezumalle lähti vahva viesti.
Vastauksena provokaatioon Montezuma lähetti delegaation tapaamaan lähestyviä espanjalaisia. Montezuma oli tavannut espanjalaisia jo pari vuotta aiemmin Juan Grijalvan käydessä Tenochtitlánissa ja tiesi jo vähän mitä odottaa. Legendan mukaan Montezuma otti vieraat avosylin vastaan koska asteekit pitivät Cortésia Quetzalcóatl-jumalan reinkarnaationa, oli nimittäin ennustettu että Quetzalcóatl palaisi mereltä tuona vuonna. Cortésille myös lähetettiin Quetzalcóatl-jumalan symbolina tunnettu kultainen pääkoriste, mistä on tehty paljon johtopäätöksiä. Historiallisten lähteiden mukaan Montezuma oli kuitenkin terävä johtaja ja tiesi tarkkaan ettei maahantunkeutuja ole jumala vaan voimakas vihollinen. Montezuman ja Cortésin välisistä viesteistä käy kuitenkin ilmi että hän kuitenkin halusi antaa kansalaisilleen sellaisen kuvan ehkä ajatellen pääsevänsä paremmin rauhanomaiseen ratkaisuun.
Tenochtitlániin saavuttuaan Cortés marraskuun 8. vuonna 1519 hän järjesti armeijansa hyökkäysmuodostelmaan ja valmistautui taistelemaan. Montezuma kuitenkin otti Cortésin ja hänen upseerinsa avosylin vastaan ja kutsui heidät palatsiinsa. Hernan Cortés ja hänen upseerinsa asettuivat taloksi. Arvellaan että Montezuma oli päätellyt olevansa siinä määrin alakynnessä ettei sotimisesta ollut apua ja yhteistyö oli hänen ainoa toivonsa säästää Tenochtitlán Cholulan kohtalolta. On myös arvioitu että Montezuma halusi odottaa viljelyajan loppuun ennen sotimista, ettei seuraavana vuonna nälkä yllättäisi tai että hän halusi kerätä tietoa espanjalaisista ennen näiden häätämistä Tenoctitlánista. Marraskuun 14. päivä oli kuitenkin myöhäistä. Espanjalaiset ottivat Montezuman panttivangiksi, sillä Cortés oli paranoidi ja pelkäsi asteekkien valmistautuvan väkivaltaan.
Cortés myös tiesi entisen komentajansa Diego Velázquez de Cuéllarin kokoavan Kuubassa armeijaa, joka oli tulossa laittamaan Hernan Cortésin ruotuun. Cortésin ainut mahdollisuus oli vallata kaupunki nopeasti, jotta hän saisi siitä encomiendan itselleen eikä Espanjan kuningas Kaarle V pitäisi häntä lainsuojattomana joka vain himoitsi lähimmäisensä encomiendaa. Hän otti kaupungin haltuunsa tlaxcalteekkien avulla ja komensi asteekit keräämään kultaa lunnaiksi kuninkaan hengestä. Asteekkien vieraanvaraisuus alkoi seuraavan puolen vuoden kuluessa nopeasti karista.
Talvella tuulet Kuubasta mantereelle päin eivät olleet suotuisia joukkojen siirroille, eikä taival Jukatanin viidakkojen läpi sadekauden aikaan houkutellut Velázquezin lähettämän armeijan päällikkö Pánfilo de Narváezia, mikä antoi Cortésille lisäaikaa. Hän lähetti viestejä Espanjan Kaarle V:lle jossa kertoi ottaneensa kaupungin haltuunsa ja naineensa asteekkiprinsessan (joka tosin ei ollut asteekki eikä prinsessa, vaan yksi asteekkien hallitsemiin kansoihin kuuluvista seksiorjista, joita espanjalaisille oli lahjoitettu näiden saapuessa Jukataniin. Hänellä oli kuitenkin suuri merkitys valloitusretkellä, sillä hän tunsi alueen kieliä ja kulttuureita paremmin kuin seuruueen virallinen tulkki Geronimo de Aguilar. Hänet tunnetaan Meksikossa nimellä La Malinche ja on edelleen ristiriitainen, lähes myyttinen hahmo meksikolaisten keskuudessa) Cortés kertoi myös kirjeessään että Montezuma olisi luovuttanut koko asteekkivaltakunnan Espanjan kuningas Kaarle V:lle. Historioitsijat arvelevat hänen kirjoittaneen näin jotta saisi kuninkaalta mandaatin voimatoimiin. Vieraan vallan kansalaisia kohtaan sai suorittaa lähetystyötä, mutta ei valloitustoimenpiteitä. Heti kun heistä tuli espanjalaisia ja he alkaisivat kapinoida, Cortésilla olisi lupa laittaa kapinoiva maakunta kuriin.
Keväällä 1520 Tenochtitlaniin tuli sana että Velázquezin lähettämä yli 1500 miehen armeija oli rantautunut San Juan de Ulúan tukikohdan liepeille. Siihen kuului 1400 jalkamiestä ja 20 tykkiä, 80 ratsusotilasta, 120 varsijousimiestä ja 80 arkebusieeria. Aluksi Pánfilo de Narváez koetti valloittaa tukikohtaa tässä onnistumatta. Sinä aikana Cortésin miehet ehtivät lähettää sanan pääkaupunkiin. Toukokuun alussa Hernan Cortés lähti joukkojensa kanssa Tenochtitlánista kohtaamaan de Narváezin armeijaa. Hän jätti kapteeninsa Pedro de Alvaradon ja 80 sotilasta kaupunkiin vahtimaan Montezumaa samalla kun asteekit valmistautuivat toxcatl-juhlaan. Tästä eteenpäin tapahtumat alkoivat vyöryä eteenpäin ja hommat menivät täysiä alamäkeen.
Hernan Cortés kohtasi Pánfilo de Narváezin armeijan totonaakkien kaupungissa Cempoalassa 28. toukokuuta 1520. Muutaman epäonnistuneen neuvotteluyrityksen jälkeen Cortés päätti ratkaista tilanteen yllätyshyökkäyksellä. Hänellä oli selkeä alivoima, vain 250 miestä, mutta yöllä ja sokaisevan kaatosateen suojassa tehty hyökkäys onnistui haavoittamaan de Narváezia ja ajamaan hänen armeijansa pois Cempoalasta. De Narváez sai keihäästä silmäänsä, jäi vangiksi ja Cortez houkutteli Velázquezin armeijan liittymään omiin joukkoihinsa lupaamalla näille asteekkien kultaa. Cortésin näkökulmasta homma meni ihan hyvin.
Tōxcatl-juhla jolloin kaikki meni pieleen
Sillä välin Tenochtitlánissa de Alvarado oli ollut huolissaan toxcatl-juhlan järjestelyistä, sillä siihen kuului olennaisesti ihmisuhrit. Cortésin sijaisena hän oli kieltänyt juhlan järjestämisen mikäli ihmisuhri-rituaalia ei poisteta juhlamenoista. De Alvaradolla ei kuitenkaan ollut minkään sortin auktoriteettia ja valmistelut jatkuivat (Mieli pakenee kummallisia reittejä rankkojen asioiden edellä. Mieleeni tuli epähienosti kuva kohtauksesta Jedin Paluu-elokuvasta, missä ewokit jatkavat lauleskellen tulen sytyttämistä padan alle C-3PO:n kaunopuheisuudesta huolimatta. Pahoittelen tätä mielikuvaa). Seuranneista tapahtumista on kaksi versiota. Toisen kertojina ovat hengissä selvinneet asteekit ja toisen de Alvaradon espanjalaiset. Kerrottakoon molemmat.
Toxcatl-juhlapäivän tullessa de Alvarado oli vakuuttunut että asteekit hautoivat kapinaa ja hän lähti juhlapaikalle aseistautuneen rykmentin kanssa. Juhlaa vietettiin Tezcatlipoca-jumalan kunniaksi ja koko kaupungin eliitti oli kokoontunut kultaan ja jalokiviin pukeutuneena juhlapaikalle Jumalten Patio-temppeliin. Tezcatlipoca oli jumaluus joka vastasi kasteluvesistä ja oli asteekeille elintärkeä lepyteltävä. Vuosittaisen juhlan rituaaliin kuului nuorukaisen valinta ixiptlatliksi eli teeskentelijäksi vuotta aiemmin. Nuorukainen puettiin Tezcatlipocan näköiseksi ja koko vuoden nuorukainen toimi Tezcatlipocan ruumiillistumana. Häntä kohdeltiin kuin hän olisi todellakin ollut jumala. Ixiptlatli puettiin upeimpiin jalokiviin ja häntä syötettiin koko vuosi parhailla ruuilla, kunnes Toxcatl-juhlan huipentuessa hänet uhrattiin uudelleensyntymän merkiksi, hänen nahkansa irrotettiin ja puettiin seuraavalle ixiplatlille ja hänen lihansa jaettiin syötäväksi kaupungin aatelisille. Samassa juhlassa uhrattiin ja syötiin myös muiden jumalien ixiplatleja asteekkien tanssiessa villissä transsissa ympärillä. Syystä tai toisesta de Alvarado komensi temppelin portit suljettaviksi ja hyökkäsi juhlijoiden kimppuun. Samaan aikaan Cortésin liittolaiset tlaxcalteekit hyökkäsivät muualle kaupunkiin noin tuhannen soturin voimin tappaen kaikki jotka pystyivät. Oli syy mikä tahansa, ihmisuhreja tuli.
Jälki oli rumaa. Asiasta on historiallista aineistoa sekä verilöylystä selvinneiden asteekkien muistiin kirjoitettuja kertomuksia sekä espanjalaisia haastatelleen historioitsija Francisco López de Gómaran kirjoituksia asiasta. Tapahtumien kulusta molemmat osapuolet ovat samaa mieltä mutta motiivit poikkeavat olennaisesti. Muurin yli karanneiden asteekkien kertoman mukaan de Alvaradon miehet olivat sokaistuneet kullan ja jalokivien paljoudesta ja siitä että kukaan muu temppelissä ei ollut aseissa kuin he. Tämän tarinan mukaan espanjalaiset miehittivät kaikki portit ja systemaattisesti kaikki rakennukset tarkastaen nauraen surmasivat kaikki löytämänsä niin miehet, kuin naiset ja lapsetkin, samalla ryöstäen näiden ruumiilta kaiken arvokkaan. Verilöylyn päätteeksi espanjalaiset vetäytyivät palatsiin missä Montezumaa pidettiin vankina ja linnoittautuivat.