Havaijinpata ja suuri eineshuijaus.

Tehdään pieni sivuliike Meksikosta Tyynen meren puolelle. Löysin vanhasta blogistani vielä yhden artikkelin jota en ollut toimittanut uuteen blogiin, joten tässä teille asiaa Havaijin ananaksesta. Ja siitä miksi saarella kuitenkin syödään mieluiten spämmiä. Tässä kuitenkin vanha artikkeli resepteineen, hivenen nykypäivään päivitettynä.

Havaijin keittiö kookospähkinänkuoressa.

Ajattelin lämmöllä opiskeluaikojen havaijinpataa, tuota suurimmalle osalle tuttua pussipöperöä ja ajattelin tutustua alkuperäiseen havaijinpataan. Lähinnä kiinnostivat kysymykset: Voiko sitä tehdä meikäläisissä oloissa ja mitä muuta siihen tulee kuin ananasta.

Yleensä kun ajatellaan Havaijin keittiötä (tai Hawai’in jos mennään paikallismurteilla), mieleen tulee väistämättä ananas. Pizza Hawaii, kinkkua ja ananasta. Havaijinpata, riisiä ja ananasta, lisää vain liha. Havaijin salaatti, ananasta. Kaikessa meille kulkeutuvassa havaijilaisessa ruuassa tuntuu olevan ananasta. Ja kun tutustuu hieman Havaijin keittiöön, huomaa kuinka väärässä me kaikki olemmekaan.

Tälle Havaijin ja ananaksen niputtamiselle on syynsä, mutta palaamme niihin tuonnempana. Yllätyksekseni huomasin, että saarilla ei juurikaan syödä ananasta muutoin kuin jälkiruokana. Havaijilla syödään muutenkin aika kummallisesti. Asiaa on lähestyttävä saarten historian kautta.

Hullut polynesialaiset

Havaijin saariryhmä on asutettu kahdessa aallossa. Ensimmäinen Marquesas-saarilta lähtenyt aalto rantautui saarille jo arviolta 300eaa. Lännempänä Tyyntä valtamerta sijaitseva Polynesian harva saariryhmä oli ollut asutettuna jo pitempään. Väestön kasvaessa ruoka väheni ja saarilta lähdettiin kaksirunkoisilla puukanooteilla eli katamaraaneilla etsimään uusia saaria mutu-tuntumalla. Kelatkaa ihan oikeesti niitä polynesialaisia jotka pakkasivat perheensä kanoottiin ja summanmutikassa lähtivät merelle. Huhun mukaan siellä jossain olisi lisää saaria. Joku oli ehkä joskus pari sukupolvea sitten nähnyt tuhkapatsaan tulivuoresta jossain siellä horisontin takana. Olihan siellä saaria, mutta Marquesas-saarilta on Havaijille matkaa 3700 kilometriä. Siinä on saattanut katamaraanin takapenkillä istuvien lasten ”Koska ollaan perillä?” alkaa jo hieman kyllästyttää.

Perille on kuitenkin todistetusti päästy. Ja kaikki kamat mukana, sillä arkeologien tutkimusten mukaan Havaijilla ei kasvanut asuttamisensa aikana juurikaan syötäviä kotoperäisiä kasveja. Uudisraivaajat ovat tuoneet saarille arkeologien mukaan jopa 30 uutta syötäväksi kelpaavaa kasvia. Niissä samoissa katamaraaneissa. Näistä tärkeimpinä taro, bataatti ja plataani eli jauhobanaani jotka olivat sikäläisiä versioita tärkkelysmukulasta eli meillä se olisi peruna. Noihin aikoihin Suomessa tosin taidettiin syödä vain jotain rautakautista alkunaurista. Tyynenmeren saarilla ei myöskään elänyt syötäväksi kelpaavia eläimiä. Pelkkiä liskoja ja lepakoita. Niinpä katamaraaneissa kulki mukana possuja, kanoja ja koiria syötävän kannan aikaansaamiseksi. Ensimmäisten Havaijinpioneerien ruokavalio sisälsi siirtoelukoiden lisäksi hedelmiä, pähkinöitä, yrttejä, mukuloita ja tietysti järjettömästi erilaisia mereneläviä. Mutta ei ananasta. 

Toinen muuttoaalto saapui 1100-luvulla Seurasaarilta, eli sieltä päin Tyyntä valtamerta missä sijaitsevat myös Tahiti ja Bora Bora. Sieltäkin on Havaijille 3700 kilometriä, mutta taas tultiin kanooteilla, kanat, possut ja istutuskasvit mukanaan. Mutta ei ananasta.

Löytöretket ja imperialismin kirous

Havaijilaiset tappelivat onnellisesti keskenään pieninä heimokuntina vielä silloinkin kun James Cook löysi saaren vuonna 1778 ihan sattumalta löydellessään ympäri Tyyntä valtamerta. Nopeasti tämän jälkeen havaijilaiset ymmärsivät ulkoisen uhan kohdatessaan, että yhteistyö on rautaa ja vuonna 1810 Kuningas Kamehameha I yhdisti saaret yhdeksi kuningaskunnaksi. Aika pian tämän jälkeen saarille alkoi tosiaan saapua länkkäreiden laivoja. Niiden kanssa saarille tuli runsaasti uusia kasvilajeja. Saattoipa joukossa olla ananaskin, mutta ei vielä mitenkään merkittävästi. Mukana seurasivat luonnollisesti Vanhan maailman kulttuurihegemonian vientituotteet: Alkoholi, tuliaseet ja taudit. Cookin saapuessa saarilla arvioitiin olevan useita satoja tuhansia asukkaita. Koleran, tuhkarokon ja tippurin mentyä saarilla oli enää noin 80000 asukasta. Sen jälkeen saapui seuraava vitsaus, nimittäin Yhdysvaltojen siirtolaiset. Kulkusirkkojen lailla saapuva kolmas uudisasukkaiden aalto toi mukanaan viljelykasvit ja ajatuksen siitä, että maan omistaa se joka sitä viljelee, eikä harvalukuisilta havaijilaisilta kysytty mitään.

           Puolessa välissä 1800-lukua  Yhdysvallat tunnusti Havaijin kuningaskunnan. Nopeasti sen jälkeen Kuningas Kamehameha III hyväksyi Yhdysvaltojen luonnosteleman lain yksityisestä maanomistuksesta sillä seurauksella, että pääomainvestoinnit ja keinottelijat saapuivat saarille. Saarien ilmasto kiinnosti mantereen asukkaita ja pian saarilla viljeltiin sokeriruokoa ja macadamia-pähkinöitä. Ensimmäisten amerikansiirtolaisten maaomistukset vahvistettiin havaijilaisten mielipiteistä riippumatta. Saarten riippuvuus Yhdysvalloista kasvoi tasaisesti. Vuonna 1875 solmittiin uusi kauppasopimus, minkä myötä Yhdysvallat perusti Pearl Harbourin laivastotukikohdan saarille. Valkoinen omistava luokka oli saarilla jo enemmistönä. Omistavan luokan toimesta Yhdysvaltojen painostuksen avulla kuningaskunnassa kirjoitettiin uusi perustuslaki, joka rajoitti kuninkaan vallan miltei olemattomiin. Kuningaskunnan lopun ajat olivat käsillä.

Valkoiset sokeriruokokauppiaat järjestivät Yhdysvaltojen merijalkaväen avustuksella vuonna 1893 vallankaappauksen, jossa viimeinen monarkki kuningatar Lili’uokalani syöstiin vallasta ja Havaijista tuli tasavalta, jonka presidentiksi nousi mies nimeltä Sanford B. Dole.

Paha ananaskeisari

Tasavallan koko olemassolon ajan Presidentti Sanford B. Dole koetti saada Yhdysvaltoja ottamaan Havaijin hallintaansa. Vuonna 1898 allekirjoitettiin päätöslauselma, jonka mukaan Havaiji liitettäisiin Yhdysvaltojen territorioksi. Alkuperäisiltä havaijilaisilta ei kysytty. Samoihin aikoihin presidentin serkku James Dole perusti saarelle suuren ananasimperiumin. Sieltä se sitten tuli. Ananaskauppa kävi kuumana, sillä Havaijin saatua Yhdysvaltojen territorion aseman, ananaksesta ei tarvinnut enää maksaa tullia. Pian Dolea seurasi Del Monte ja muut hedelmäyhtiöt. Kulta-aikoina Havaiji oli kirkkaasti maailman suurin ananaksenviejä. 1960-luvulla 80% kaikesta maailman ananaksesta oli peräisin Havaijilta.

Sittemmin ajat ovat muuttuneet, sillä tuotanto on siirtynyt halvempiin maihin ja Havaijin kapitalistit enää muistelevat kaiholla ananasparonien aikaa. Nykyään, jos havaijilainen syö ananasta, se on purkissa ja siinä lukee Dole tai Del Monte. Jos haluaa tietää lisää Dolen toiminnasta nykyään, kannattaa katsoa ruotsalaiset dokumentit Bananas!, joka käsittelee Dole Companyn tapaa käyttää tuholaismyrkkyjä työntekijöiden terveydestä piittaamatta, sekä Big Boys Go Bananas!, joka kertoo siitä, kuinka Dole Company veti ananaksen nenäänsä Bananas!-dokumentista ja teki kaikkensa estääkseen dokumentin esityksen. Uhkailua, pelottelua ja kiristystä. Aika velikultia.

Ananasparonien ajalta lienee konnotaatio ananaksen ja Havaijin välillä, mutta löysin toisenkin viittauksen aiheeseen. 1930-luvulla muotiin noussut Tiki-ravintolailmiö liimasi ananaksen sujuvasti muovisten polynesialaistoteemien ja paperisilla päivänvarjoilla koristeltujen drinkkien yhteyteen. Ensimmäisessä Tiki-ruokaan keskittyneessä ruokakirjassa American Gourmandissa kerrotaan Vic ”Trader” Bergeronista, jonka ravintolasta ilmiö lähti liikkeelle. Ravintolan ruokalistalta mainitaan useita annoksia, joiden nimessä oli liite ”Havaijin tapaan”, joka tarkoitti ananaksen lisäämistä ruokaan. Todellisuudessa ananas on peräisin Etelä-Amerikasta, eikä ole näytellyt kovinkaan merkittävää osaa polynesialaisessa eikä havaijilaisessa keittiössä. Taas meitä on huijattu.

Havaijin keittiö nykyään

Nykyisin saarten keittiötä voi kutsua ainoastaan sanalla fuusio. Suurten ananasplantaasien myötä saarille saapui myös reippaasti aasialaista halpatyövoimaa pääasiassa kiinalaisia, filippiiniläisiä, korealaisia ja japanilaisia. Euroopasta saapui saksalaisia ja portugalilaisia. Kiinalaiset toivat saarille Kantonin keittiön stir-fryineen ja hapanimeläkastikkeineen ja dim sumeineen. Korealaiset toivat kimchin ja bulgogin, japanilaiset benton ja sashimin. Kaikki maahanmuuttajat toivat omat ruokansa mukanaan, usein jopa siinä mittakaavassa, että jos ei joku tietty laji kasvanut saarilla tai ympäristössä, toivat siirtolaiset lajin vieraslajina saarille. Esimerkiksi kiinalaisia saapui siinä määrin, että osa heistä alkoi viljelemään riisiä maanmiehilleen ja siinä samassa istuttivat riisipeltoihin ja paikallisiin virtoihin kiinasta lähtöisin olevia kalakantoja. Kaikki keittiöt fuusioituivat vähitellen keskenään.

Portugalilaiset painottivat keittiössään possua, tomaattia ja chiliä, siinä missä 1900-luvun alussa saarille saapui espanjalaistyylinen keittiö Puerto Ricon siirtolaisten mukana jotka toivat mukanaan paljon tukevia keittoja, patoja ja piirakkatyylisiä pasteleita. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Seuraavaksi samoalaiset ja filippiiniläiset vaikutteet sulautuivat sulassa sovussa paikallisten taron ja poi-hedelmän kanssa. Vietnamin sodan jälkeen avautuivat kaakkois-aasian työmarkkinat imperialistin käyttöön ja Vietnamista ja Thaimaasta saapuivat halpatyövoima, sitruunaruoho, galangal ja kalakastike.

Kulinaarisesti tämä kaikki vaikuttaa oikein lupaavalta ja kuulostaa mielenkiintoiselta. Aasialaisia ja eurooppalaisia vaikutteita yhdistettynä paikallisiin trooppisiin hedelmiin ja mereneläviin. Välissä kuitenkin oli toinen maailmansota. Juttuhan meni siis niin, että kalastus Havaijin saarilla kiellettiin toisen maailmansodan aikana, sillä pelättiin, että kalastusveneistä voisi vakoilla Pearl Harborin toimintaa. Myös kaikki saarten japanilaiset internoitiin jo ennen kuuluisaa hyökkäystä. Ei ollut kivaa ei. Miten tämä sitten liittyy Havaijin keittiöperinteeseen, onkin sitten surkuhupaisaa.

Spam, spam, glorious spam

Saarelaisilta loppui kalan myötä nopeasti proteiini, joka korvattiin Yhdysvaltojen armeijan rautaisannoksista saadulla spammilla, eli nötkötillä. Sodan jälkeenkään kalastuksen sääntelyä ei purettu täysin, sillä sotilaat olivat sodan aikana miltei tuhonneet meriekosysteemin dynamiittikalastuksella, syvyyspommeilla ja sota-ajan ongelmajätteillä. Koralliriutat olivat todella kehnossa kunnossa ja kalakannan elpymiseen meni joitakin vuosikymmeniä. Paikoitellen kalastus on edelleenkin tarkasti säänneltyä ja sallittua ainoastaan paikallisesti. 

Onnekseen saarten asukkaat tottuivat spammiin ja nykyään Havaijilla laitetaan spammiä ihan joka paikkaan. Keittiötä voisikin spam-fuusiokeittiöksi, sillä spam löytää tiensä lautaselle niin uppopaistettuna, kuin guavahyytelön kanssa paistettuna, aamupalalla kananmunan lisukkeena, hedelmäsalaatissa, kimchissä ja jopa sushissa. Itseäni hieman jo etoo kaikki se spammin määrä. Suuressa suosiossa on esimerkiksi spam musubi, joka on käytännössä kylmää spammia sushiriisin päällä norisuikaleella kiinnitettynä. Tai miltä kuulostaisi spam-chutney riisin kanssa? Uskomatonta, kuinka Yhdysvaltojen armeija on onnistunut tuhoamaan monipuolisen fuusiokeittiön pelkästään ehdollistamalla kalaan ja hedelmiin tottuneen kansakunnan purkkilihalla. Tulen vihaiseksi.         

Havaiji on maailman toiseksi suurin spammin kuluttaja henkeä kohti. Havaijilla syödään vuosittain 7 miljoonaa purkkia spammia. Se on aika paljon 1,4 miljoonan asukkaan saarille. Tuota enemmän syödään vain Guamilla, missä sielläkin on Yhdysvaltojen armeijan tukikohta. Jos totta puhutaan, kaikkialla Aasiassa, missä Yhdysvallat miehitti toisessa maailmansodassa ”special army meat” eli spam on korvannut suuren osan perinteisistä ruuista. Oikeastaan Pizza Havaijiin pitäisi sijoittaa ananaksen sijasta nötköttiä, että oltaisiin autenttisen havaijilaisen ruuan äärellä.

Onneksi havaijilainen perinneruoka on kokenut renessanssin tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen. Nykyisin ennen sotia syödyt upeat fuusiot ovat nousseet esiin, niin että Havaijilta tulee muutakin mainitsemisen arvoista kuin historiallisia vääryyksiä. Palaan Havaijille lähitulevaisuudessa selvittämään asiaa kunhan saadaan ensin Konkistadorit nippuun.

Gastrodontin havaijinpata (noin 10:lle)

           Oikeastaan ilmitulleessa valossa ei Saarioisten pussipata kuulosta läheskään niin epäilyttävältä kuin aiemmin. Kuitenkin lähdin metsästämään sitä lapsuudesta tuttua ruokaa tuoreista aineksista valmistettuna, joten tässä siis sellainen, vaikkakin ilman spammiä. Kutsuttakoon tätä vaikka nimellä havaijinpata.

Ainekset:

• 700g sikanauta-jauhelihaa
• 250g fuet artesano-salamia
• 125g isoja katkarapuja
• 500g tuoretta ananasta
• 1 keltainen paprika
• 1 punainen paprika
• 250g herneitä
• 250g maissia
• 1 iso sipuli
• 5 kynttä valkosipulia
• 5dl pitkäjyväistä riisiä
• litra kanalientä
• 1tl pimenton-savupaprikajauhetta
• 1-2rkl currya
• 1tl soijaa
• 0,5-1tl worcestershire-kastiketta
• (Poppamiehen Barbados-chilikastiketta)
• koristeluun cashew-pähkinöitä

Valmistelu:

Kuori ja pilko sipuli ja valkosipuli. Kuutioi paprikat. Paloittele ananas ja poista kova sisus. Tee kanaliemi. Kuutioi fuet artesano. Sulata katkaravut.

Valmistus:

Kuullota sipuli öljyssä, lisää hetken päästä valkosipuli. Pyörittele hetki pannussa, lisää jauheliha ja ruskista. Lisää paprikat, ja fuet artesano. Paistele hetken aikaa. Kun salamin rasva on enimmäkseen irronnut, lisää riisi pannuun ja kuullota riisiä hetki. Lisää ananas, savupaprikajauhe ja curry. Sekoita hyvin. Lisää kanaliemi, soija ja worcestereshire-kastike. Kippaa sekaan vielä pussillinen maissia ja pussillinen herneitä. Pudota lämpö pienimmälle ja laita pataan kansi päälle. Anna hautua 20-30min välillä sekoittaen, kunnes riisi on pehmeää. Lisää sulatetut katkaravut. Tarkista maku. Lisää Barbados-kastiketta maun mukaan, vaikka pöydässä jos ei chili innosta koko seuruetta.

Kuvat:
King_Kalaniopuu_Greeting_Cook.jpg – John Webber (1751-1793). From: Cook, J. A voyage to the Pacific Ocean …(London, Strahan, 1784). Atlas. Plate 61 [Public domain]
USS_Boston – Hawaii State Archives. Call Number: PP-36-3-002 [Public domain]
Loput DepositPhotos tai Gastrodontti