Varoitus. Sisältää epämiellyttävää luettavaa ihmisen synkemmästä puolesta. Ei herkimmille. Raavasta miestäkin ahdistaa tämän artikkelin jälkeen.

Takaisin Kuubaan ja vuoteen 1519 kun Diego Velázquez de Cuéllar suunnitteli takavarikoivansa myös asteekkien maat. Tietoja asteekkivaltakunnan rikkauksista oli kiirinyt Kuubaan jo pari vuotta aiemmin konkistadori Juan de Grijalvan (joka muuten oli de Cuéllarin sukulainen) mukana ja Diegon alkoi tehdä mieli uutta encomiendaa.

Kuuban valloituksen aikana de Cuéllarin joukoissa palveli kunnianhimoinen nuori konkistadori Hernán Cortés. Hän oli toiminnan mies joka kunnianosoituksena urheudestaan intiaaneja vastaan sai palkkiokseen pääkaupungin Santiago de Cuban pormestarin viran. Cortés ei kuitenkaan ollut tyytyväinen osaansa vaan halusi mukaan Väli-Amerikan valtausretkelle. De Cuéllar oli eri mieltä ja miehet riitaantuivat. Cortés oli kuitenkin siinä määrin toiminnan mies ettei kuunnellut Kuuban kuvernööriä vaan varusti omin päin kuusi laivaa, 300 miehen sotajoukon ja seilasi kohti edellisenä vuonna perustettua San Juan de Ulúan tukikohtaa, josta myöhemmin syntyi Veracruzin kaupunki.

Hernan Cortésin Tenochtitlánin valloitus on legendaarinen matka. Siitä on kerrottu sankaritarinoita jotka sisältävät monia virheellisiä käsityksiä. Tarina on paikoitellen muuttunut legendaksi, sitä on käytetty Vatikaanin propagandana ja legendojen historiallinen arvo on hieman kyseenalainen, mutta kerrotaan asioista nyt molemmat puolet. Retkestä nimittäin on olemassa myös historiallista aineistoa. Legenda ja historia piirtävät kovin erilaiset kuvat asioista.

Saapumisen Meksikonlahden rannoille historia muistaa ylevänä hetkenä, kun Hernan Cortés poltti laivansa ja totesi että takaisin ei ole paluuta! Laivat polttanut tuli symboloi legendan mukaan uutta alkua ja miehistön tahtoa valloittaa maa hinnalla millä hyvänsä ja käännyttää heidän Vatikaaninkristittyyn uskoon.

Historioitsijat ovat tästä hivenen toista mieltä. Tarina laivojen polttamisesta syntyi vasta 250 vuotta Cortésin Meksikon valloituksen jälkeen. Ilmeisesti Cortés ei edes polttanut laivojaan vaan tarina oli paljon arkisempi. Perillä mantereella miehistö kuuli de Cuéllarin julistaneen Cortésin lainsuojattomaksi koska tämä oli himoinnut lähimmäisensä encomiendaa ja alkoi hautoa paluuta Kuubaan. Estääkseen miehistöään hermostumasta (enempää), Cortés ajoi laivansa matalikkoon ettei niillä pääsisi takaisin Kuubaan, lukuunottamatta yhtä jonka hän lähetti Espanjaan kuningas Kaarle V:n hoviin kertomaan että kuninkaan asialla ollaan. Samassa kirjeessä hän kertoo kuninkaalle hajottaneensa laivat ja väittäneensä niitä madonsyömiksi ettei miehistö kapinoisi. Katolisen kirkon näkökulmasta laivojen polttaminen oli parempaa PR:ää.

Kun miehistöllä ei ollut vaihtoehtoja, alkoi matka kohti tarunhohtoista Tenochtitlánin valtakuntaa kohden. Mukanaan hänellä oli lähteistä riippuen vaihteleva määrä porukkaa. Cortésin armeija oli 400 miehen vahvuinen ja siihen kuului 15 ratsuväen sotilasta ja viitisentoista tykkiä miehistöineen. Laivoja oli ollut Kuubasta lähtiessä 11.

Legendan mukaan Cortés ja hänen pienilukuinen armeijansa saapuivat asteekkien pääkaupunkiin, kauhistuivat asteekkien tavasta uhrata juhlissaan tuhansia ihmisiä, päättivät opettaa asteekit tavoille. Kuin jumalan ruoska Cortésin armeija hyökkäsi miekkoineen ja kivääreineen kaupunkiin ja lopulta voittivat kaikki ylivoimaisen länsimaisen aseistuksen turvin. Ja myös koska asteekkien kuningas Montezuma piti mereltä saapunutta Cortésia Quetzalcóatl-jumalana eikä osannut suhtautua tähän varauksella. Näin muistan koulussakin opetetun. Totuus oli kuitenkin vähän sinnepäin.

Ensimmäisenä kysymys ihmisuhreista. Kyllä, asteekeilla oli tapa uhrata ihmisiä mutta lukumäärä on paisunut moneen otteeseen. Eräs väitetty luku on 250000 ihmistä vuodessa. Tämä olisi vastannut viittä prosenttia koko asteekkien valtakunnan väkiluvusta vuosittain. Ja yli koko Tenochtitlánin väkilukua. Legendat ja tarinat ovat vieneet myös historioitsijoita kuin pässejä narussa.

Ensimmäisen kerran rituaaleja nähnyt Bernal Díaz lienee järkytyksessään arvioinut määrän yläkanttiin. Asiasta raportoineet Eurooppalaiset lienevät kärsineet huonosta omatunnosta valloitusretkien takia ja kertoneet saman luvun kotona Vanhassa maailmassa vähän ’ette kyllä ikinä usko’-asenteella. Vatikaani on ottanut tämän luvun ja perustellut omaa miekkalähetystänsä liioittelemalla sitä hiukan. Myös asteekit käyttivät vihollistensa uhraamista pelotteena ja saattoivat hekin myös hiukan koristella omaa lukemaansa yläkanttiin. Hurjimmat arviot olisivat johtaneet sellaiseen suhdelukuun jonka mukaan joka viides lapsi uhrattiin vuosittain ja juhlien aikana pyramiditemppelien uhrauslavoilta olisi pitänyt uhrata ympäri vuorokauden 15 ihmistä minuutissa. Ottamatta todelliseen lukuun kantaa, arkeologi Elizabeth Graham tutki Tenochtitlánin tzompantli-nimisiä kallotelineitä, joihin kallot uhrauksen jälkeen ripustettiin näytille arkeologissa kaivauksissaan vuonna 2003. Suurin määrä kalloja joita yksittäisistä tzompantleista löytyi oli suurinpiirten tusina. Todennäköinen uhrattujen luku on siis ollut todennäköisesti huomattavasti pienempi. Hyvän syyn siitä sai kuitenkin valtakunnan ryöstelyyn. (Mutta siis kyllähän se väärin oli. Älä uhraa kaveria.)

Toinen yleinen harhakuva on yksin pienen armeijansa kanssa asteekkivaltiossa liikkuneesta Cortésista ja siitä kuinka viidensadan miehen armeija voitti 5 miljoonan ihmisen asteekkivaltion. Todellisuus on taas paljon arkisempi. Asteekit olivat valloittajakansaa. Nykyisen Meksikon aluetta asutti tuohon aikaan useita muitakin intiaanikansoja jotka oli väkivallalla alistettu asteekkien hallintaan. Usein juuri edellämainittuja ihmisuhreja käyttäen tai niillä peloitellen. Rakkaus Tenochtitlánin hallitsijoita kohtaan tuskin roihusi erityisen kuumana.

Cortésin matka Tenochtitlániin

Kun Cortés saapui mantereelle, hän tapasi tukikohdasta aiemmasta retkikunnasta haaksirikkoutuneen fransiskaanimunkki Geronimo de Aguilarin, joka osasi puhua alueella puhuttuja kieliä, mm nahuatlia ja chontal mayaa, joka on yksi mayakielistä.. Tämä lähti armeijan tulkiksi läpi rauhattomien maiden kohti Tenochtitlánia. Cortés sai ylipuhuttua nykyisen Veracruzin seudun intiaanit totonaakit kapinaan asteekkeja vastaan ja myös koko totonaakkien sotajoukko lähti Cortésin vahvistukseksi. Samoin kuin myöhemmin kohdatut Otomi-intiaanien sotavoimat. Cempoalan ylängölle noustaessa sotajoukko kohtasi asteekkien kanssa sodassa olevan tlaxcalteekkien heimon (mikä näillä Jukatanin niemimaan intiaaneilla on näiden nimiensä kanssa. Lähes ääntämiskelvottomia melkein kaikki), jonka kanssa he ensin ottivat yhteen, mutta havaittuaan espanjalaisten ylivoimaiset varusteet päättivät solmia rauhan Cortésin kanssa, sillä viholliseni vihollinen on ystäväni tai kuinka se sitten nahuatliksi sanotaankaan. Ainakin siellä on sanottu että Ōtotlahueliltic in titlàtlacoānimê! Michyōhua inin ātl! eli ’Espanjalaiset ovat ystäviänne, yhdistykäämme!’ (Google yllätti tällä nahuatlin kielisellä fraasilla kirjasta ’Introduction to Classical Nahuatl’. Kaikkea sitä löytyykin.)

Levättyään Tlaxcalassa aikansa, Cortés lähti kohti Tenochtitlánia mukanaan tuhansittain eri heimojen intiaanisotureita. Matkan varrella hän päätti antaa asteekeille maistiaisen tulevasta ja hyökkäsi intiaaniliittolaistensa kanssa Cholulan pyhään kaupunkiin. Cholula oli asteekkien toiseksi suurin kaupunki heti Tenochtitlánin jälkeen. Asteekkien historiankirjoitus kertoo että Cholula oli aseistamaton kaupunki ja kaupungin aateliset olivat kokoontuneet keskusaukiolle tervehtimään Cortésia ja antamaan tälle tervetuliaislahjoja. Kirjeissään Cortés itse kertoo surmanneensa 3000 soturia joiden väitti asettuneen väijyksiin surmatakseen hänet. Toisaalla hän kertoo hyökänneensä osoittaakseen asteekkien tlatoanille eli kuninkaalle Montezuma II:lle sotilaallisen ylivoimaisuutensa. (Asteekit itse eivät antaneet Montezumalle järjestysnumeroa vaan se on selkeyden vuoksi annettu vasta historiankirjoittajien toimesta. Asteekit kutsuivat häntä nimellä Motecuhzoma Xocoyotzin , eli Montezuma nuorempi.) Olipa totuus tässä asiassa mikä tahansa, ainakin tlatoani Montezumalle lähti vahva viesti.

Vastauksena provokaatioon Montezuma lähetti delegaation tapaamaan lähestyviä espanjalaisia. Montezuma oli tavannut espanjalaisia jo pari vuotta aiemmin Juan Grijalvan käydessä Tenochtitlánissa ja tiesi jo vähän mitä odottaa. Legendan mukaan Montezuma otti vieraat avosylin vastaan koska asteekit pitivät Cortésia Quetzalcóatl-jumalan reinkarnaationa, oli nimittäin ennustettu että Quetzalcóatl palaisi mereltä tuona vuonna. Cortésille myös lähetettiin Quetzalcóatl-jumalan symbolina tunnettu kultainen pääkoriste, mistä on tehty paljon johtopäätöksiä. Historiallisten lähteiden mukaan Montezuma oli kuitenkin terävä johtaja ja tiesi tarkkaan ettei maahantunkeutuja ole jumala vaan voimakas vihollinen. Montezuman ja Cortésin välisistä viesteistä käy kuitenkin ilmi että hän kuitenkin halusi antaa kansalaisilleen sellaisen kuvan ehkä ajatellen pääsevänsä paremmin rauhanomaiseen ratkaisuun.

Tenochtitlániin saavuttuaan Cortés marraskuun 8. vuonna 1519 hän järjesti armeijansa hyökkäysmuodostelmaan ja valmistautui taistelemaan. Montezuma kuitenkin otti Cortésin ja hänen upseerinsa avosylin vastaan ja kutsui heidät palatsiinsa. Hernan Cortés ja hänen upseerinsa asettuivat taloksi. Arvellaan että Montezuma oli päätellyt olevansa siinä määrin alakynnessä ettei sotimisesta ollut apua ja yhteistyö oli hänen ainoa toivonsa säästää Tenochtitlán Cholulan kohtalolta. On myös arvioitu että Montezuma halusi odottaa viljelyajan loppuun ennen sotimista, ettei seuraavana vuonna nälkä yllättäisi tai että hän halusi kerätä tietoa espanjalaisista ennen näiden häätämistä Tenoctitlánista. Marraskuun 14. päivä oli kuitenkin myöhäistä. Espanjalaiset ottivat Montezuman panttivangiksi, sillä Cortés oli paranoidi ja pelkäsi asteekkien valmistautuvan väkivaltaan.

Cortés myös tiesi entisen komentajansa Diego Velázquez de Cuéllarin kokoavan Kuubassa armeijaa, joka oli tulossa laittamaan Hernan Cortésin ruotuun. Cortésin ainut mahdollisuus oli vallata kaupunki nopeasti, jotta hän saisi siitä encomiendan itselleen eikä Espanjan kuningas Kaarle V pitäisi häntä lainsuojattomana joka vain himoitsi lähimmäisensä encomiendaa. Hän otti kaupungin haltuunsa tlaxcalteekkien avulla ja komensi asteekit keräämään kultaa lunnaiksi kuninkaan hengestä. Asteekkien vieraanvaraisuus alkoi seuraavan puolen vuoden kuluessa nopeasti karista.

Talvella tuulet Kuubasta mantereelle päin eivät olleet suotuisia joukkojen siirroille, eikä taival Jukatanin viidakkojen läpi sadekauden aikaan houkutellut Velázquezin lähettämän armeijan päällikkö Pánfilo de Narváezia, mikä antoi Cortésille lisäaikaa. Hän lähetti viestejä Espanjan Kaarle V:lle jossa kertoi ottaneensa kaupungin haltuunsa ja naineensa asteekkiprinsessan (joka tosin ei ollut asteekki eikä prinsessa, vaan yksi asteekkien hallitsemiin kansoihin kuuluvista seksiorjista, joita espanjalaisille oli lahjoitettu näiden saapuessa Jukataniin. Hänellä oli kuitenkin suuri merkitys valloitusretkellä, sillä hän tunsi alueen kieliä ja kulttuureita paremmin kuin seuruueen virallinen tulkki Geronimo de Aguilar. Hänet tunnetaan Meksikossa nimellä La Malinche ja on edelleen ristiriitainen, lähes myyttinen hahmo meksikolaisten keskuudessa) Cortés kertoi myös kirjeessään että Montezuma olisi luovuttanut koko asteekkivaltakunnan Espanjan kuningas Kaarle V:lle. Historioitsijat arvelevat hänen kirjoittaneen näin jotta saisi kuninkaalta mandaatin voimatoimiin. Vieraan vallan kansalaisia kohtaan sai suorittaa lähetystyötä, mutta ei valloitustoimenpiteitä. Heti kun heistä tuli espanjalaisia ja he alkaisivat kapinoida, Cortésilla olisi lupa laittaa kapinoiva maakunta kuriin.

Keväällä 1520 Tenochtitlaniin tuli sana että Velázquezin lähettämä yli 1500 miehen armeija oli rantautunut San Juan de Ulúan tukikohdan liepeille. Siihen kuului 1400 jalkamiestä ja 20 tykkiä, 80 ratsusotilasta, 120 varsijousimiestä ja 80 arkebusieeria. Aluksi Pánfilo de Narváez koetti valloittaa tukikohtaa tässä onnistumatta. Sinä aikana Cortésin miehet ehtivät lähettää sanan pääkaupunkiin. Toukokuun alussa Hernan Cortés lähti joukkojensa kanssa Tenochtitlánista kohtaamaan de Narváezin armeijaa. Hän jätti kapteeninsa Pedro de Alvaradon ja 80 sotilasta kaupunkiin vahtimaan Montezumaa samalla kun asteekit valmistautuivat toxcatl-juhlaan. Tästä eteenpäin tapahtumat alkoivat vyöryä eteenpäin ja hommat menivät täysiä alamäkeen.

Hernan Cortés kohtasi Pánfilo de Narváezin armeijan totonaakkien kaupungissa Cempoalassa 28. toukokuuta 1520. Muutaman epäonnistuneen neuvotteluyrityksen jälkeen Cortés päätti ratkaista tilanteen yllätyshyökkäyksellä. Hänellä oli selkeä alivoima, vain 250 miestä, mutta yöllä ja sokaisevan kaatosateen suojassa tehty hyökkäys onnistui haavoittamaan de Narváezia ja ajamaan hänen armeijansa pois Cempoalasta. De Narváez sai keihäästä silmäänsä, jäi vangiksi ja Cortez houkutteli Velázquezin armeijan liittymään omiin joukkoihinsa lupaamalla näille asteekkien kultaa. Cortésin näkökulmasta homma meni ihan hyvin.

Tōxcatl-juhla jolloin kaikki meni pieleen

Sillä välin Tenochtitlánissa de Alvarado oli ollut huolissaan toxcatl-juhlan järjestelyistä, sillä siihen kuului olennaisesti ihmisuhrit. Cortésin sijaisena hän oli kieltänyt juhlan järjestämisen mikäli ihmisuhri-rituaalia ei poisteta juhlamenoista. De Alvaradolla ei kuitenkaan ollut minkään sortin auktoriteettia ja valmistelut jatkuivat (Mieli pakenee kummallisia reittejä rankkojen asioiden edellä. Mieleeni tuli epähienosti kuva kohtauksesta Jedin Paluu-elokuvasta, missä ewokit jatkavat lauleskellen tulen sytyttämistä padan alle C-3PO:n kaunopuheisuudesta huolimatta. Pahoittelen tätä mielikuvaa). Seuranneista tapahtumista on kaksi versiota. Toisen kertojina ovat hengissä selvinneet asteekit ja toisen de Alvaradon espanjalaiset. Kerrottakoon molemmat.

Toxcatl-juhlapäivän tullessa de Alvarado oli vakuuttunut että asteekit hautoivat kapinaa ja hän lähti juhlapaikalle aseistautuneen rykmentin kanssa. Juhlaa vietettiin Tezcatlipoca-jumalan kunniaksi ja koko kaupungin eliitti oli kokoontunut kultaan ja jalokiviin pukeutuneena juhlapaikalle Jumalten Patio-temppeliin. Tezcatlipoca oli jumaluus joka vastasi kasteluvesistä ja oli asteekeille elintärkeä lepyteltävä. Vuosittaisen juhlan rituaaliin kuului nuorukaisen valinta ixiptlatliksi eli teeskentelijäksi vuotta aiemmin. Nuorukainen puettiin Tezcatlipocan näköiseksi ja koko vuoden nuorukainen toimi Tezcatlipocan ruumiillistumana. Häntä kohdeltiin kuin hän olisi todellakin ollut jumala. Ixiptlatli puettiin upeimpiin jalokiviin ja häntä syötettiin koko vuosi parhailla ruuilla, kunnes Toxcatl-juhlan huipentuessa hänet uhrattiin uudelleensyntymän merkiksi, hänen nahkansa irrotettiin ja puettiin seuraavalle ixiplatlille ja hänen lihansa jaettiin syötäväksi kaupungin aatelisille. Samassa juhlassa uhrattiin ja syötiin myös muiden jumalien ixiplatleja asteekkien tanssiessa villissä transsissa ympärillä. Syystä tai toisesta de Alvarado komensi temppelin portit suljettaviksi ja hyökkäsi juhlijoiden kimppuun. Samaan aikaan Cortésin liittolaiset tlaxcalteekit hyökkäsivät muualle kaupunkiin noin tuhannen soturin voimin tappaen kaikki jotka pystyivät. Oli syy mikä tahansa, ihmisuhreja tuli.

Jälki oli rumaa. Asiasta on historiallista aineistoa sekä verilöylystä selvinneiden asteekkien muistiin kirjoitettuja kertomuksia sekä espanjalaisia haastatelleen historioitsija Francisco López de Gómaran kirjoituksia asiasta. Tapahtumien kulusta molemmat osapuolet ovat samaa mieltä mutta motiivit poikkeavat olennaisesti. Muurin yli karanneiden asteekkien kertoman mukaan de Alvaradon miehet olivat sokaistuneet kullan ja jalokivien paljoudesta ja siitä että kukaan muu temppelissä ei ollut aseissa kuin he. Tämän tarinan mukaan espanjalaiset miehittivät kaikki portit ja systemaattisesti kaikki rakennukset tarkastaen nauraen surmasivat kaikki löytämänsä niin miehet, kuin naiset ja lapsetkin, samalla ryöstäen näiden ruumiilta kaiken arvokkaan. Verilöylyn päätteeksi espanjalaiset vetäytyivät palatsiin missä Montezumaa pidettiin vankina ja linnoittautuivat.

Espanjalaisten näkemys oli sekavampi. Yksi näkemys oli että konkistadorit hyökkäsivät temppeliin estämään uhraamista. Toinen kerottu versio oli että ihmisuhrin kieltäminen juhlassa oli sytyttänyt kansan kapinaan espanjalaisia vastaan ja että tanssivat ihmiset olivat hyökänneet de Alvaradon kimppuun ja puolustautuakseen espanjalaisten oli pitänyt sulkea temppelin ovet ja estää väkivaltaisuuksia leviämästä temppelistä kaupunkiin. Tosin osa espanjalaisistakin oli sitä mieltä että pääasiallinen motiivi aseistautuneena juhlaan menossa oli halu saada asteekkien ylle puettu kulta itselleen. Niinkuin eräs temppelin ulkopuolella asemissa ollut konkistadori kuvaili: ”En tiedä, mutta jotkut sanoivat että häntä [de Alvaradoa] oli varoitettu siitä että temppeliin oli kokoonnuttu suunniteltua kapinaa ja vallankumousta varten, joka sitten myöhemmin toteutettiin. Toiset uskovat että he menivät katsomaan kuuluisaa tanssia ja nähdessään kuinka rikkaita intiaanit olivat, he halusivat intiaanien päältä kaiken kullan. Hän asetti jokaiselle portille kymmenen tai kaksitoista espanjalaista ja meni sisälle viidenkymmenen kanssa ja ilman katumusta tai kristittyä hurskautta brutaalisti he tappoivat miekoin intiaanit ja ottivat heidän vaatteensa.” – Nimettömäksi jäänyt espanjalainen konkistadori

Uhrien määrää ei varmaankaan kukaan laskenut. Paikalla olleiden espanjalaisten arvioiden mukaan juhlassa oli ollut tuhansia ihmisiä jotka kaikki tapettiin. De Alvarado lähetti Montezuman puhumaan kansalle palatsin parvekkeelta sillä seurauksella että Montezuman uskottavuus kansansa silmissä romahti. Tenochtitlán muuttui kyteväksi ruutitynnyriksi.

Tällaiseen ilmapiiriin Cortés palasi kesäkuun 24. päivä. Hän oli halunnut osoittaa uusille aseveljilleen minkälaista arvostusta ja lahjoja asteekit toivat espanjalaisille ja ymmärtämättä mitä oli tapahtunut hän oli jo tuonut koko joukkonsa kaupunkiin. Pian Cortés huomasi olevansa samassa palatsissa Montezuman kanssa piiritettynä ja paine tynnyrissä kasvoi. Pari päivää tilannetta ihmeteltyään espanjalaiset päättivät lähettää Montezuman palatsin katolle vielä kerran anomaan kansaltaan rauhaa. Montezumalla ei enää kuitenkaan ollut rahtuakaan uskottavuutta ja välittömästi kuninkaan nähtyään väkijoukot aloittivat kivityksen ja nuolisateen jossa Montezuma haavoittui kuolettavasti. Olkoonkin että kirjassaan Vision De Los Vencidos Miguel León-Portilla väittää pohjautuen aikalaisten nahuatlista käännettyihin kertomuksiin että espanjalaiset olisivat surmanneet Montezuman kostoksi asteekkien kapinasta. Montezuma joka tapauksessa kuoli kesäkuun 29. päivä ja espanjalaisten olot alkoivat käydä todella jännittäviksi.

Surujen Yö – Lähtö Tenochtitlánista

Hernan Cortésilla oli kuumat paikat. Uudet liittolaiset olivat kiukkuissaan koska Cortés oli luvannut lahjoja ja palvontaa ja uskoivat Cortésin valehdelleen. Ympärillä oli muutama sata tuhatta kiukkuista asteekkia ja sisällä palatsissa jo kasattujen kultavuorien kanssa muutama tuhatta espanjalaista ja tlaxcalteekkia.

Cortés päätti vallata Huichilopotzlin temppelin ja samalla pakottaa asteekit pakoon ja ottaa kaupungin uudelleen haltuunsa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Cortés joutui sotimaan asteekkeja vastaan ja yllätys oli kova. Cortés oli pahasti aliarvioinut asteekkien sodankäyntitaidot vaikka häntä oli varoitettu niistä ja asteekeilla oli monikymmenkertainen ylivoima. Asteekit olivat myös tottuneita taistelemaan Tenochtitlánissa. Tämän lisäksi suurin osa Cortésin joukoista oli taisteluihin tottumattomia de Narváezin sotilaita. Temppelin portaita hyökkääminen paljastui nopeasti huonoksi ideaksi ja menetettyään sadoittain miehiä Cortésin oli pakko myöntää että öinen pako olisi heidän ainut toivonsa.

Cortés ja de Alvarado päättivät lähteä kaupungista kullan kanssa. Heinäkuun 1. päivän kuuttomana yönä kovan rankkasateen suojassa Cortésin armeija lähti hiippailemaan raskaassa kultalastissa kohti läntistä pengertietä. Heidät kuitenkin huomattiin ja asteekkien erikoisjoukot Kotkasoturit tekivät hälytyksen. Cortésin pakoa estämään saapui sadoittain kanootteja täynnä asteekkisotureita. Rankkasade sai Texcoco-järven pengertien tulvimaan ja moni sotilas hukkui reppu täynnä kultaa Texcoco-järven happamansuolaisiin vesiin.

Paetessaan Tenochtitlánista Cortésin armeija menetti tykistönsä ja suurimman osan hevosistaan. Suurin osan armeijaa seuranneista siviileistä surmattiin tai otettiin vangeiksi ja myöhemmin uhrattiin. Kaikista Cortésin seurueen naisista selvisi hengissä kaupungista ainoastaan kolme, joista yksi oli Cortésin paikallinen vaimo La Malinche. Arvioiden mukaan noin tuhannesta espanjalaisesta kuoli tai vangittiin 800 ja heidän liittolaisistaan tlaxcalteekeista kuoli tai vangittiin 4000. Tätä yötä kutsutaan nimellä La Noche Triste eli Surujen yö.

Myöhemmin paetessaan kohti Tlaxcalaa armeijan jäänteet joutuivat vielä ottamaan uudelleen yhteen asteekkien kanssa Otumban taistelussa, jonka tässä vaiheessa entistä raskaammin alivoimaiset espanjalaiset voittivat, sillä niillä muutamalla hevosella jotka olivat selvinneet Surujen yöstä espanjalaiset onnistuivat ajamaan karkuun monta kertaa suuremman asteekkiarmeijan joka ei ollut koskaan aiemmin joutunut taistelemaan ratsuväkeä vastaan. Voitto oli kuitenkin laiha lohtu Hernan Cortésille joka palasi Tlaxcalaan ilman kultaa mukanaan ainoastaan pieni murto-osa joukoistaan.

Tenochtitlánin piiritys ja asteekkien lopullinen tuho

Hernan Cortés ei jäänyt nuolemaan näppejään Tlaxcalassa. Hän laati suunnitelman jonka avulla oli päättänyt valloittaa asteekkien pääkaupungin. Suunnitelmana oli piirittää Tenochtitlán Hän lähetti liittolaisensa keräämään lisää sotureita asteekkeja vastaan käytävään taisteluun ja määräsi laivamestarinsa rakentamaan tlaxcalteekkien avustuksella 13 pientä sluuppia, kaksipurjeista pientä purjealusta jolla hän aikoi piirittää kaupunkia. Hän oli oppinut asteekkien kanoottien käytöstä ja aikoi ottaa asteekkien oman taktiikan käyttöön.

Varsinaisena onnenkantamoisena hän sai armeijaansa vahvistusta Panuco-joen epäonnisesta asutuksesta, jonka espanjalainen löytöretkeiljä Alonso Álvarez de Pineda perusti ja jonka asukkaat hylkäsivät Pinedan kuoltua taistelussa paikallisten intiaanien kanssa. Onni jatkui, sillä Jamaikan kuvernööri ei tiennyt asutuksen tuhoutumisesta ja lähetti laivan toisensa jälkeen Panucoon täynnä miehiä ja varusteita. Nämä laivat ja niiden joukot päätyivät vahvistamaan Cortésin armejaa.

Cortésin valmistelut kestivät pitkälle vuotta 1521 ja toukokuun lopussa hän, sluupit ja uudet liittolaiset olivat asemissa Texcoco-järven rannan tuntumissa. Hänen armeijansa vahvuus oli tällä kertaa satakunta ratsumiestä ja 650 jalkamiestä joiden tehtävä oli pitää pengertiet ja parisataa arbalestein ja arkebuusein varustettua ampujaa asemoituna sluuppeihin. Tämän lisäksi legendat usein vaikenevat Cortésin jopa 200000 intiaaniliittolaisesta jotka olivat mukana hyökkäämässä Tenochtitlániin.

Cortésin alkuperäinen idea oli vallata kaupunki, mutta nopeasti taistelujen alettua hyökkäys pysähtyi edestakaisin aaltoilevaksi asemasodaksi joka ei näyttänyt kääntyvän kummankaan osapuolen voitoksi. Cortés määräsi kaupungin saartoon ja komensi intiaaniliittolaisensa polttamaan kaikki kaupungin ulkopuoliset pellot jotta nälkä saisi kaupungin antautumaan. Tämän lisäksi Cortésin miehet hyökkäsivät vedenkantajien kimppuun, joten kaupunkilaiset olivat pakotettuja juomaan likaista Texcoco-järven murtovettä joka sai kaupungissa aikaan punataudin eli dysenterian puhkeamisen. Samaan aikaan Cortésilla oli käytössään ilmeisesti Panucon asutuksesta saatu vielä miehiäkin pelottavampi ase, nimittäin isorokko. Laaja isorokkoepidemia levisi Mexicon laaksoon niittäen kansaa molemmilla puolilla.

Nälkiintyneet asteekit kuitenkin pärjäsivät sodankäynnissä odotettua paremmin ja he myös ottivat espanjalaisia sotavangeiksi, jotka uhrattiin ja syötiin Suuren temppelin huipulla. Piirittävillä espanjalaisjoukoilla oli Suuren temppelin suuntaan hyvä näköala ja he joutuivat katsomaan kuinka aseveljiä syötiin nälkää näkevässä kaupungissa. Kaupungissa ei ollut jäljellä mitään syötävää ja olot olivat epäinhimilliset. Kaupunki antautui lopulta elokuun 13 vuonna 1521. Tällöin Cortés joko päästi, tai ole kykenemätön estämään tlaxcalteekkien koston purkausta kun sadan vuoden ajan jatkunut sorto purkautui. Tlaxcalteekit ryntäsivät kaupunkiin ryöstellen ja surmaten kaikki löytämänsä ihmiset, naiset ja lapset mukaan lukien. Hengissä selvinneet marssitettiin kahleissa ulos kaupungista eikä heitä nähty enää koskaan.

Hernan Cortes julisti Tenochtitlánin kuuluvan Espanjalle ja uudelleen nimesi sen Ciudad de Méxicoksi eli ’Meksikon kaupungiksi’, tai tuttavallisemmin ’Méxicoksi’ kuten kaupunki nykyään tunnetaan.

Arviot piirityksen luvuista ovat masentavia ja oikeastaan tarpeettomia. Riittää kun kerrotaan että arviot isorokkoon ja taisteluihin kuolleista intiaaneista molemilla puolilla pyörivät puolen miljoonan ihmisen nurkilla. Historioitsijoiden näkökulmasta kyse oli kansanmurhasta, sillä asteekkien kansa käytännössä lakkasi olemasta tuona päivänä. Muissa kaupungeissa ja kylissä oli vielä henkiinjääneitä, joiden ansiossa käsitys asteekkien kulttuurista säilyi, mutta aikojen saatossa heistä integroitui meksikolaisia. Nahuatlin kieltä puhutaan Meksikossa edelleen vähemmistökielenä yhdessä 50 muun intiaanikielen kanssa.

Meksiko oli syntynyt.

Jotenkin koko stoori on niin kamala että on vaikea muistaa ettei nykyisillä meksikolaisilla ole mitään tekemistä Cortésin reissun kanssa. Silti tulee historiasta välillä niin paha olo ettei halunnut ollenkaan kirjoittaa ja homma vähän kesti. Nyt on kuitenkin asteekkien loppu käsitelty ja voidaan palata alkuperäisen aiheen, nimittäin ruuan pariin.

Kuvat:
Artikkelikuva: Last days of Tenochtitlan: William de Leftwich Dodge [Public domain]
Hernan Cortés: DepositPhotos
Entrada de Cortes: DepositPhotos
Tzompantli: DepositPhotos
The Fall of Tenochtitlán: tuntematon. [Public Domain]
Montezuma: Pixabay
Fondo Antiguo de la Biblioteca de la Universidad de Sevilla from Sevilla, España [CC BY 2.0]
The Sad Night [Wikimedia Commons Public Domain]
Panuco River: By Jan Karel Donatus Van Beecq (1638-1722) – Illustrations de Histoire de la conquête du Mexique ou de la Nouvelle Espagne (Gallica-BNF), Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=2706324
Battle Spanish Otomies Metztitlan – Lienzo de Tlaxcala-koodeksi [PD]
Fundacion Tenochtitlan, a mural by Roberto Cueva Del Río, depicts modern Tenochtitlan along with the Aztec city which once stood there. Jujomx [CC BY-SA 3.0]

Aiemmassa artikkelissa mainitsin että matka pitää aloittaa Teksasista että pääsemme Meksikoon maantieteellisesti helpointa reittiä pitkin. Yhdysvaltojen Teksasin osavaltio kuitenkin oli aiemmin Meksikoa. Teksasin tie Yhdysvaltojen osavaltioksi on osa Meksikon historiaa, joten on luontevaa kuitenkin aloittaa Meksikosta. Erotetaan se sitten sopivalla historian hetkellä Meksikosta.

Oikeastaan on aloitettava ajasta ennen Meksikoa, sillä se on oikeastaan aika nuori valtio ajatellen alueen asutushistoriaa. Ennen Kolumbuksen saapumista aluetta oli asuttanut suuri joukko etnisesti toisistaan eroavia kulttuureita, joista monet ovat jääneet mieleen legendaarisina korkeakulttuureina joiden kohtalo oli jäädä historiaan eurooppalaisten saapumisen myötä kadonneina kansoina. Monet legendaarisimmista kansoista, kuten asteekit, maiat, anasazit, sapoteekit ja olmeekit olivat vaikuttaneet alueella espanjalaisten saapuessa. Nämä ja kymmenet muut alueen korkeakulttuurit ansaitsevat oman artikkelisarjan myöhemmin, mutta tällä reissulla keskitymme Kolumbuksen jälkeiseen aikaan.

Asutus Meksikon tai oikeammin Nueva Españan eli Uuden Espanjan alueella oli jo yli 15000 vuotta vanhaa Kolumbuksen löydettyä tiensä Karibialle. Alueen intiaanit olivat viljelleet alueen luonnonvaraisia kasveja kuten maissia, kesäkurpitsaa ja papuja jo noin 6000 vuoden ajan. Konkistadorien saapuessa 1519 Hernán Cortésin johdolla vallassa olivat asteekit, jotka hallitsivat aluetta Tenochtitlánin kaupunkivaltiosta käsin. Samalla paikalla sijaitsee Meksikon nykyinen pääkaupunki Mexico City.

Tenochtitlánin ruoka ja muut tavat.

Asteekit olivat perustaneet kaupungin vuonna 1325 Texcocojärven saarelle jota laajennettiin sitä mukaa kun kaupungin väkiluku kasvoi. Enimmillään Tenochtitlánin väkiluku oli 300000-500000, eli se oli suurempi kuin yksikään eurooppalainen kaupunki tuohon aikaan. Legendan mukaan kaupungin sijainti valikoitui ennustuksen mukaan. Mexica-kansan (joista sittemmin tuli asteekkeja) auringon ja sodan jumala Huitzilopochtli antoi pappiensa välityksellä käskyn etsiä paikka jossa kotka syö käärmettä kaktuspensaan päällä ja perustaa siihen kaupunki. Vaikka kyse sitten olisikin soisesta järvimaasta. Luvattu ennusmerkki nähtiin Texcoco-järven saarella, jonne kaupunki perustettiin. Nykyäänkin Meksikon lipussa on kuva kotkasta syömässä käärmettä.

Tenochtitlán ei kieltämättä ollut olosuhteiltaan paras mahdollinen kaupungin paikka. Texcoco-järvi oli murtovesijärvi, eli se oli suolaisempaa kuin juomakelpoinen makea vesi ja kaikki vesi kuljetettiin kaupunkeihin akvedukteja myöten. Viljelymaata ei ollut, joten asteekit rakensivat kelluvia saaria joita kutsutaan nimellä chinampa. Kaupungin jätteet kuljetettiin kehittyneellä järjestelmällä pois kaupungista kanooteilla kanaaleita myöten. Ulosteet vietiin chinampoille ravinteiksi ja virtsa parkkureille omaan pahanhajuiseen kaupungiosaansa. Kaiken kaikkiaan Tenochtitlán oli hygienialtaan ja infrastruktuuriltaan edistynyt kaupunki verrattuna keskiajan lähes barbarismiin upottaneisiin eurooppalaiskaupunkeihin.

Chinampat ovat oikeastaan aika nerokas järjestelmä. Vaikka alue muuten on kuivaa, kelluva saari ei tarvitse kastelua, sillä juuret yltävät veteen, joten käytännössä asteekit harjoittivat vesiviljelyä ja 1300-luvulla. Asteekkien ruokavalio oli kasvispainotteinen. Chinampoilla kasvoi hurjasti maissia, papuja, chiliä, sipulia, bataatteja, tomaatteja ja avokadoja. Nämä muuten ovat edelleen keskeisessä osassa meksikolaisessa ruuassa. Jo asteekkien aikaan nixtamoidusta maissijauhosta tehtiin maissilettuja joita nykyään kutsutaan tortilloiksi ja tomaatista, avokadosta ja chilistä guacamole-nimistä ruokaa, joka on meillekin tuttu markettien texmex-hyllyistä, mutta on oikeastaan aivan eri ruokaa kuin alkuperäinen. Chinampoilla kasvoi myös järjettömän vitamiini- ja hivenainerikasta amaranttia eli meksikonrevonhäntää jota löytyy nykyisin luontaistuotekauppojen superfood-hyllyistä. Siinä on kolminkertainen määrä kuitua ja viisinkertainen määrä rautaa vehnään verrattuna ja kaksi kertaa enemmän kalsiumia kuin maidossa. Chinampojen kasveihin kuului myös maapähkinä ja cashew-pähkinä, joiden proteeinin avulla asteekit eivät välttämättä olisi edes tarvinneet lihaa ruokavalioonsa ja lihansyönti jäikin enemmän ylhäistön harrastukseksi.

Maaperän kuivuudesta johtuen chinampat ovat edelleenkin Meksikossa tavallinen tapa viljellä. Vaikka lähes koko entinen Texcocojärvi on espanjalaisten toimesta kuivattu ja 21 miljoonan asukkaan Mexico City on vallannut koko Mexicon laakson, sen verran vettä on Xochimilcon alueella jäljellä, että chinampoja viljellään siellä edelleen. Aivan kuten asteekkien aikaan tuhat vuotta aiemminkin.

Silloin kun asteekit söivät lihaa, he söivät koiraa, ankkaa tai kalkkunaa joita pidettiin kotieläiminä, mutta myös hyönteisiä, jota tosin ei pidetty lihansyöntinä. Metsästäjät toivat kaupungin patoihin jänistä, peuraa ja iguanaa. Texcocojärveä hyödynnettiin monin tavoin. Järvestä kalastettiin ja pyydettiin makean veden katkarapuja ja Asteekit söivät myös järvestä korjattua levää jota nykyään myös pidetään superfoodina, nimittäin spirulinaa.

Asteekit joivat agave-kaktuksista tehtyä aoctli juomaa jonka espanjalaiset nimesivät uudelleen aguamieliksi eli ’hunajavedeksi’ koska asteekkien kieli nahuatl ääntyi huonosti espanjalaisten suussa. Aguamieliä ja siitä käyttämällä valmistettua agave-kiljua pulqueta nautittiin suurien juhlien yhteydessä. Sittemmin kun eurooppalaiset toivat tislauksen Meksikoon keksittiin mezcal ja tequila, jotka ovat agavesta tislattuja alkoholijuomia. Näistä Mikko kuustonen laulaa että ”Voiko näihin murheisiin, Juoda liikaa, Kyllä voi, señor, Kaada lisää – kaktusviinaa”

Asteekkiylhäisön herkkuihin kuului myös tarinan mukaan viisauden jumala Quetzalcoatlilta lahjaksi saaduista pavuista tehtyä juomaa jonka nahuatlin kielinen nimi on chocolātl. Sanasta on sittemmin tullut maailmalla tunnetumpi sana ’chocolate’ eli suklaa.

Asteekkien kaakao tosin ei ollut makeaa niinkuin nykyään, vaan kitkerää nestettä joka tarjoiltiin mausteiden ja maissipyreen kanssa mausteista pirtelöä muistuttavana juomana, jolla oli lemmenviettiä kiihottavia ja voimaa antavia vaikutuksia. Kaakaopavuista tehtiin myös käymisteitse alkoholijuomia ja myös pavun ulkokuoren makeaa hedelmälihaa syötiin ja käytettiin ruuanlaitossa. Rehellisyyden nimissä asteekkien ei väitetä keksineen kaakaon käyttöä, sen käytöstä on arkeologista aineistoa jo lähes 7000 vuotta ennen asteekkeja, mutta heidän aikanaan sitä arvostettiin jo niin paljon että kaakaopapuja käytettiin valuuttana. Kanootillinen vettä maksoi 100 papua ja samoin yksi kalkkuna.

Näille ruoka-aineille perustuu meksikon keittiö edelleen näinäkin päivinä. Espanjalaiset toivat oman lisänsä perustaessaan meksikon, mutta moni asteekkien aikainen ruokalaji jäi elämään Meksikoon vaikka asteekit itse kansakuntana katosivat historian poimuihin eurooppalaisten myötä.

Asteekkien imperiumi oli monella mittarilla suurvalta noihin aikoihin. Mitä nyt raudan ja pyörän puute sekä ihmisten uhraaminen jättivät sivilisaatioon parannettavaakin. Asiat voivat kuitenkin muuttua hyvinkin nopeasti.

Muutama sata kullannälkäistä eurooppalaista konkistadoria voi tehdä suuria muutoksia etnologisesti herkässä ympäristössä. Espanjalaiset olivat pahimman sortin vieraslaji Jukatanin niemimaalla. Saavuttuaan nykyisen Meksikon alueelle 1500-luvun alussa Hernan Cortésin miehet tekivät muutamassa vuodessa selvää koko asteekkien korkeakulttuurista niin, että jäljelle jäi vain rippeitä kansasta ja hurja määrä jalometalleja sekä raunioita ja valtava inhimillinen tragedia, joka syntyi löytöretkien ajan pahimpiin lukeutuvista kansanmurhasta. Synkempi historia-artikkeli seuraa hetken kuluttua.

Kuvat:
Muut kuvat: Deposit photo
Chinampamies.jpg – Jflo23 [CC BY-SA 3.0 (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)]