Vielä toinen postaus joka on enemmän historiaa kuin ruokaa. New Orleansin menneisyys on niin värikäs, että historian kerrokset on kuorittava jotta ymmärtäisi paikallista ruokaa. Kuitenkin tämän artikkelin sisältön on jonkin verran makaaberia paikoitellen ja vaatii jonkin verran kykyä ymmärtää mustaa huumoria lukea ruokablogia historian hirveyksien keskellä. Toisaalta brittiläinen teatteriseurue The Reduced Shakespeare Company näytteli joskus esityksessään Shakespearen verisimmän näytelmän Titus Anticonuksen kokkiohjelman tapaan ja lopetti verilöylyn sanoihin: ”Bon appetit!”.

Koska tämä artikkeli ei ole mikään kiiltokuva ja malliesimerkki ihmisen sielun ylevyydestä, aloitetaan kevyellä anekdootilla. Tiesittekö että ilman suomalaisia ei olisi Yhdysvaltoja? Monille tarina on tuttu, mutta kertauksen vuoksi kerrottakoon anekdootti John Mortonista. John Morton oli yksi Yhdysvaltojen nk. perustajaisistä, eli kolmentoista siirtokunnan johtajista koostuvan hallintoelimen Continental Congressin eli mannermaakongressin jäsen. He juuri päättivät antaa itsenäisyysjulistuksen. Asia ei kuitenkaan ollut yksimielinen. Kahdentoista siirtokunnan valtuustot olivat jo äänestäneet itsenäisyyden puolesta, mutta Pennsylvanian valtuuskunta oli ollut lukkiutuneena tasatilanteeseen jo useammassa aiemmassa äänestyksessä, kun John Morton vanhana savolaisena pelimiehenä päätti äänestää toisin kuin aiemmin ja hänen äänensä oli vaa’ankielenä ja kokonaisäänestys päättyi itsenäisyyden julistamisen kannalle. Asiakirja lähetettiin Englantiin ja siirtokunnat alkoivat valmistautua vastatoimiin.

Tätä sotaa kutsutaan nimellä Vallankumoussota tai Itsenäisyyssota kun Britit tosissaan koettivat antaa turpaan kapinallisia auttaville ranskalaisille ja siirtokuntalaiset uskoivat taistelevansa itsenäisyytensä puolesta. Amerikkalaisille tämä näkemys on myrkkyä, sillä heille se on patrioottinen kansakunnan syntytarina, mutta laajemmassa mittakaavassa Britit eivät olleet kovinkaan pahoillaan menettäessään about tusinan verran siirtokuntia. Brittiläinen Imperiumi oli turvonnut sellaiseen mittakaavaan, että Pohjoisamerikan menettäminen antoi sille mahdollisuuden keskittyä Intiaan paremmin. Revanssin aika tuli sitten Napoleonin noustua valtaan.

Miten tämä sitten liittyy suomalaisiin? Rautalammin historiankirjoissa kerrotaan asiasta näin:

”Rautalammin hallintopitäjä oli tärkein lähtöalue 1500–1600-lukujen muuttoliikkeelle Ruotsiin. Silloiset rautalampilaiset olivat päteviä korvenraivaajia ja kaskenpolttajia, joita houkuteltiin asuttamaan Keski-Ruotsin erämaita. Nämä metsäsuomalaiset asuttivat Värmlannin ja Keski-Ruotsin korvet.

Metsäsuomalaisten jälkeläisiä muutti myös Ruotsin Amerikkaan perustamaan Delawaren siirtokuntaan. Valtaosa Delawaren siirtokunnan jäsenistä oli suomalaista syntyperää. Eräs heistä oli John Morton, joka antoi Pennsylvanian siirtokunnan puolesta ratkaisevan äänensä Amerikan itsenäisyydelle v. 1776. John Mortonin isoisän isä oli Martti Martinpoika Marttinen, joka oli aikanaan muuttanut Rautalammin suurpitäjän alueelta Ruotsin suomalaismetsiin”. En tahdo syyttää enkä kiittää, mutta Yhdysvallat on savolaisten vika.

Yhdysvaltojen syntymä ja Euroopan vallankumousaalto.

Kun Yhdysvallat kävi läpi syntymänsä tuskia kapinoidessaan Iso-Britannian kruunua vastaan, Siirtomaasodassa häviäjän asemaan jäänyt Ranska oli edelleen katkera tappiostaan ja päätti asettua tukemaan kapinallisia brittejä vastaan. Koska Espanja ja Ranska olivat liittolaisia muun muassa siitä että molempien kuninkaat olivat Bourbon-suvun jäseniä, myös Espanja liittyi sotaan Englantia vastaan. Suurempia yhteenottoja Espanjan ja Iso-Britannian välillä ei ollut. Britit yrittivät pariin otteeseen härkkiä Espanjalaisia Mississippillä, mutta molemmat hyökkäykset epäonnistuivat ja liikenne Mississippillä jatkui enimmäkseen normaalina.

Ranskan merkitys Yhdysvaltojen itsenäistymiselle on huomattavasti suurempi. Sen lisäksi että Ranskalla oli kana kynittävänä brittien kanssa, sillä oli myös muita syitä tukea vallankumouksellisia. Monet ranskalaiset vaikuttajat uskoivat arvoihin Yhdysvaltojen itsenäistymispyrkimysten takana. Sen lisäksi Ranska halusi päästä hyviin kaupankäyntiasemiin Yhdysvaltojen kanssa. Ranskalla ei enää ollut Pohjois-Amerikan mantereella siirtokuntia, mutta Karibialla useampiakin, kuten esimerkiksi Haiti, josta käsin Ranska avusti Yhdysvaltoja sodankäynnissä.

Ranska toimitti kapinallisille aseita, ammuksia ja ruutia. Myöhemmin myös ranskalaiset sotilaat osallistuivat taisteluihin. Vallankumouksen alussa Ranskan laivasto taisteli Englannin laivastoa vastaan Yhdysvaltojen itärannikolla, sillä vallankumouksellisten oma laivasto oli tavattoman alivoimainen. Historioitsijat ovat sitä mieltä, että ilman Espanjan ja Ranskan tukea Yhdysvallat eivät olisi pystyneet itsenäistymään Britanniasta. Tästä on peräisin Yhdysvaltojen ja Ranskan hyvät diplomaattisuhteet. Vuonna 1783 Pariisissa solmittiin rauha osapuolien välille ja Yhdysvallat oli syntynyt ja ratifioitu. Espanjalla ja Yhdysvalloilla välit kiristyivät, sillä kahdella maalla oli toisistaan poikkeava näkemys Floridan pohjoisrajasta. Välien kiristyminen näkyi mm. Mississippin alueen linnoittamisena ja siinä että Espanja kielsi Yhdysvalloilta New Orleansin sataman käytön ja rajoitti Mississippillä liikkumista.

New Orleans selvisi itsenäisyyssodasta vahingoittumatta espanjalaisena kaupunkina, mutta vuonna 1788 kaupungissa syttyi tulipalo joka tuhosi 856 kaupungin 1100:sta rakennuksesta. Kaupungin kuvernööri Esteban Rodríguez Miró tuli tunnetuksi tehokkaista pelastustöistä ja jälleenrakennuksesta. Hän mm. tilapäisesti poisti kaikki Mississippillä liikkumisrajoitukset ja pyysi apua läheisistä Yhdysvaltojen kaupungeista ja apua myös annettiin. Tulipalon jälkeen kaupunkia ryhdyttiin rakentamaan uudelleen espanjalaiseen tyyliin. Ranskalainen arkkitehtuuri tuhoutui kaupungista lähes kokonaan.

Samalla kun New Orleansia uudelleenrakennettiin, Ranskan kuninkaalla oli muita ongelmia. Vuonna 1789 pariisissa alkoi Ranskan suuri vallankumous jossa Ranska kumosi monrarkian ja julisti itsensä tasavallaksi. Kuningas menetti maansa ja päänsä. Ranskan vallankumoussodissa Ensimmäinen tasavalta pyrki levittämään monarkian vastaisen vallankumousaatteeen ympäri Eurooppaa ja eurooppalaiset suurvallat reagoivat julistamalla sodan tasavaltaa vastaan. Vallankumoussodissa valtaan nousi mies jolla oli suunnitelmia Louisianan varalle. Nimittäin Napoleon Bonaparte. New Orleansissa taas oli muuta tekemistä, sillä kaupungissa syttyi uusi tulipalo vuonna 1794, joka tuhosi yli 250 rakennusta ja käytännössä loputkin ranskalaisesta arkkitehtuurista. Muutamaa rakennusta lukuunottamatta New Orleansin vanha rakennuskanta on espanjalaista tyyliä..

Louisiana lähtee halvalla

Vuonna 1800 Napoleon pyysi Louisianaa Espanjalta takaisin. Hän suunnitteli siirtomaasodassa menetetyn Uuden Ranskan palauttamista ja hän halusi pitää sopimuksen salassa Yhdysvalloilta viimeiseen saakka. Salaisessa sopimuksessa Ranskan ensimmäinen tasavalta Napoleonin johdolla sopi Espanjan kanssa siitä että Louisiana palautuu Ranskalle ja Ensimmäinen tasavalta saa vastalahjaksi Italiasta Toscanan. Myös New Orleans siirtyi takaisin Ranskalle, mutta ulospäin näytti siltä kuin Espanja olisi edelleen hallinnut kaupunkia.

Napoleonin merentakaisiin suunnitelmiin kuului Uuden Ranskan lisäksi mm maa-alueiden valtaus Brasilialta Ranskan Guyanan seuduilta ja Egyptin valtaus, jonka Napoleon totetuttikin. Napoleonin suunnitelma Pohjois-Amerikan suhteen kuitenkin kariutui Haitilla tapahtuneen orjavallankumouksen takia. Napoleon lähetti vuonna 1801 kenraali Charles Leclercin Haitille laittamaan orjat kuriin ja palauttamaan orjuuden, Yhdysvaltojen avustaessa.

Haitille noussut 22000 miehen kurinpitoarmeija kuitenkin lyötiin paikallisten orjista koostuvien joukkojen ja keltakuumeen toimesta. Napoleon joutui evakuoimaan Haitille jääneet 7000 miestä armeijan menetettyä 2/3 vahvuudestaan, kenraali LeClerc (keltakuumeeseen) mukaanluettuna. Epäonnistuneen sotaretken seurauksena Haiti lopulta itsenäistyi 1804. Epäonnistuneen maihinnousun takia Napoleon totesi operaation logistiikan liian vaikeaksi ilman Haitia ja hylkäsi Läntisen pallonpuoliskon suunnitelmansa. Hän päätyi myymään koko Louisianan Yhdysvalloille ennen kuin vallan siirto Espanjalta oli edes valmis.

Napoleonin Ranska sai kaupassa rahaa ja velkoja anteeksi yhteensä 18 miljoonan frangin edestä, joka nykyrahaksi muutettuna on arvoltaan 600 miljardia dollaria. Vastineeksi Yhdysvallat sai Ranskalta maa-alueen joka oli kooltaan kuusi kertaa Suomen kokoinen. Ei huono kauppa ollenkaan. Louisianassa juhlitaan edelleen vuosittain ”Kolmen lipun päivää” sen päivän muistoksi, kun St.Louisissa Espanjan lippu vaihtui Ranskan lippuun, joka muutama symbolista tuntia myöhemmin vaihdettiin Yhdysvaltojen lippuun. Päivää vietetään maaliskuun 10.

Tämän jälken tarvittiin vielä yksi sota ennenkuin Ranskan vallankumouksen nostattamat laineet rauhoittivat Mississippin suiston ja eurooppalaiset jättivät sen hetkeksi rauhaan. Vuonna 1812 Yhdysvallat kävi Iso-Britanniaa vastaan sodan joka tunnetaan Yhdysvalloissa nimellä ”Vuoden 1812 sota”. Muun maailman sotahistorioitsijat pitävät sitä vain osana Napoleonin sotia, sillä se sai alkunsa brittien järjestämästä Napoleonin merisaarto jota Britannia katsoi Yhdysvaltojen rikkovan. Todellisuus oli paljon monimutkaisempi, mutta sota kuitenkin alkoi Yhdysvaltojen ja Brittien sekä heidän intiaaniliittolaistensa kesken. Sotaa käytiin vuosina 1812 – 1815, lähinnä Suurten järvien alueella ja Atlantilla, mutta tammikuussa vuonna 1815 sota saapui myös New Orleansiin.

Englantilaisten armeija nousi maihin 10. joulukuuta New Orleansin lähistöllä. Englantilaisia ja heidän liittolaisiaan Hichiti-intiaaneja oli 7000-8000 ja New Orleansia puolusti sekalainen 5700 miehen armeija joka koostui sotilaiden lisäksi Choctaw-intiaaneista, orjista ja värvätyistä siviileistä. Päähyökkäys alkoi 8. tammikuuta 1815. Molempien osapuolien armeijat olivat väsyneitä ja haluttomia, mutta brittiarmeijan lukuiset taktiset virheet aiheuttivat puolessa tunnissa briteille n.2000 miehen tappiot kaatuneina ja haavoittuneina. Hyökkäyksestä oli unohtunut muutamia olennaisia asioita kuten tikkaita millä olisi päässyt kiipeämään New Orleansin suojaksi rakennetulle vallitukselle tai ylittämään soisen maan poikki rakennettuja vesiesteitä. Sen sijaan hyökkäävät joukot jäivät täysin suojattomiksi puolustajien tulitukselle. Puolustajat menettivät päähyökkäyksessä n. 30 miestä. Ei mennyt ihan putkeen.

Brittikenraalin saatua kartessista (tykistön sirpaleammus joka tekee pahaa jäljeä), britit olivat täysin valmiita. Taistelu oli taisteltu. Surkuhupaisaa asiasta tekee se, että Yhdysvallat ja Iso-Britannia olivat solmineet rauhan Gentin kaupungissa Belgiassa jo 24. joulukuuta 1814, mutta tieto ei ollut tavoittanut osapuolia.

New Orleansissa voittoa pidetään ranskalaiskatolisen nunnajärjestön ursuliinisisarien rukoilusta aiheutuneena ihmeenä. Ursuliinien katsotaan muutenkin onnistuneen New Orleansin suojeluksessa, sillä heidän luostarinsa on yksi kaupungin vanhimpia säilyneitä rakennuksia.

Napoleonin Waterloossa kukistaneen Wellingtonin herttuan kerrotaan todenneen ettei sotaa hävitty puolustajien taitavuuden vaan kollegansa rikollisen heikon kommunikaation ja strategisen suunnitelutaidon ansiosta. Yhdysvalloissa puolustusta johtanut kenraalimajuri Andrew Jackson otti tilanteesta kaiken irti ja politisoi onnistuneen puolustuksen. Andrew Jackson valittiin sittemmin presidentiksi vuosille 1829 – 1837.

Andrew Jackson ja Kyynelten taival.

Andrew Jackson oli presidentti joka viitoitti Yhdysvaltojen arvomaailmaa pitkäksi aikaa. Hän oli orjuuden puolestapuhuja ja omisti yli 300 orjaa. Hän tuki politiikallaan intiaanien pakkosiirtoja ja vastusti orjien vapauttamisen mahdollistavaa lakia ja kutsui lain laatijia hirviöiksi joiden tulisi vastata hengellään tällaisesta lakialoitteesta. Jackson kehitteli myös intiaanien pakkosiirtoon tähtäävän lain ”Indian Removal Act” eli ’Intiaanien poistolaki’, jonka varjolla Jacksonin kaudella intiaaneja pakkosiirrettiin yli 70 reservaattiin omilta mailtaan valkoisten amerikkalaisten himoitessa intiaanimaiden resursseja. Pakkosiirtojen aikana lasketaan kuolleen kymmeniä tuhansia intiaaneja.

Vaikka asiasta säädetty laki ei sallinut intiaanien pakkosiirtoja, Jackson ei välittänyt siitä. Yhdysvaltojen korkein oikeus linjasi pakkosiirtolain olevan ristiriidassa perustuslain kanssa, mutta Jackson ei piitannut siitä. Ensimmäisenä Jackson pakkosiirrätti New Orleansin puolustuksessa kunnostautuneet Choctaw’t Okhlahoman Intiaaniterritorioihin nykyisen Oklahoman alueelle. He kulkivat matkan aseistettujen vartijoiden saattamina parijonossa kahleisiin kytkettyinä. Vuodenajasta riippumatta. 1500 kilometrin matkan. Tätä taivalta kutsutaan nimellä ’Kyynelten taival’. Perässä seurasivat Cherokeet, Creekit, Chickasaw’t ja Seminolet. Yhteensä 60000 intiaania pakkosiirrettiin reservaatteihin ja kuolemanmarssien aikana heistä kuoli arvioiden mukaan noin 17000. Kansanmurha. Mutta voittajat kirjoittavat historian.

Aiemmin on ollut perinteistä, että Yhdysvaltojen presidentti vierailee Kyynelten taival – muistomerkillä kunnioittamassa maansa synkkää historiallista hetkeä. Nykyinen presidentti Trump kuitenkin jätti tämän vierailun väliin ja vieraili sen sijaan Andrew Jacksonin haudalla.

Eurooppalainen siirtolaisuus kiihtyy

Saksalaiset:

Yhdysvaltojen saatua New Orleansin haltuunsa, kaupunkiin alkoi muuttaa sankoin joukoin väkeä niin muualta Yhdysvalloista kuin myös Euroopastakin. Saksalaisia oli muuttanu ensimmäinen aalto kaupunkiin jo 1700-luvulla seitsenvuotisen sodan runteleman maan kurjutta pakoon, John Law’n kultaisiin lupauksiin luottaen. Kuitenkin 1800-luvulla saksalaisten virta kaupunkiin moninkertaistui. Yhdysvaltoihin saapui kymmeniä tuhansia siirtolaisia New Orleansin sataman kautta 1840-50 luvuilla. Heistä monet jäivät Louisianaan ja pitkälle 1900-luvulle siellä oli täysin saksankielisiä tai saksan ja ranskan kreolia puhuvia yhteisöjä. Heidän integroitumisensa ranskaa puhuvaan Louisianaan oli helppoa, sillä suurin osa oli kotoisin Elsassista, jossa puhuttava kieli ja kulttuuri on ranskan ja saksan välimaastosta sekin. Elsassin alue oli jokseenkin huonossa kunnossa Napoleonin sotien jälkeen, joten sieltä lähdettiin helposti New Orleansiin, sillä Louisianan Côte des Allemandsilla eli ’Saksalaisrannikolla’ oli monella sukulaisia ja saksalais-ranskalainen kulttuuriympäristö oli helppo omaksua. Saksalaiset toivat haitarin mukanaan Louisianaan ja nykyään sekä kreolien että cajunien kansanmusiikissa kuuluu nk. ’cajunhaitarin’ surullinen ulvonta.

Saksalaisilla oli suuri merkitys Louisianan keittiökulttuuriin. Heidän perujaan on savustetun lihan käyttö ja makkaroiden valmistus. Louisianalainen Andouille-makkara on nimestään huolimatta saksalaista. He myös opettivat Louisianalaiset kasvattamaan perunaa preerioilla ja riisiä rannikon kosteikkoalueilla. Sitä aiemmin Louisianan päälisukkeita olivat olleet intiaaneilta opitut maissi, pavut ja kurpitsat.

Irlantilaiset:

Toinen kansa joka kansoitti New Orleansia ahkerasti, olivat irlantilaiset. Irlannissa olot olivat surkeat 1820-luvulla. Englantilaiset hallitsivat Irlantia englantilaismielisen maa-aatelin avulla. Irlantilaisille lordeille annettiin verotusoikeus kaikkeen maahan tuotavaan viljaan. Samoin kaikkea vientiin kelpaavaa viljaa verotettiin ankarasti, jolloin irlantilaisille maanviljelijöille jäi vaihtoehdoksi oikeastaan vain peruna. Englantilaiset veivät maasta kaiken leipäviljan (usein niinkin lähelle kuin kotiin Englantiin) ja käytännössä he käyttivät irlantilaisia omina maaorjinaan jotka oli poliittisesti sidottu Britanniaan.

Irlannin turmioksi koitui vuoden 1845 perunarutto. Koko perunasato epäonnistui ja siitä seurasi Suurena nälänhätänä tunnettu pula-aika, joka tappoi miljoona irlantilaista ja ajoi toisen miljoonan siirtolaisiksi etsimään ruokaa muualta. Irlantilaisia päätyi paljon Yhdysvaltoihin, varsinkin New Yorkiin, mutta moni löysi tiensä myös New Orleansiin. New Orleansista Isoon-Britanniaan puuvillalastissa matkaavat laivat ottivat paluumatkalle mielellään ihmispainolastia, joilta sai nyhdettyä muutaman shillingin matkalipustakin. Olosuhteet Atlantin ylityksellä puuvillalaivan ruumassa oli ainoastaan marginaalisesti parempi kuin nälänhätä Irlannissa. Irlantilaiset eivät tuoneet perunaa New Orleansiin.

Louisianassa on edelleen paljon irlantilaista kulttuurihistoriaa. Irlantilaiset arkkitehdit suunnittelivat kaupunkiin monia julkisia rakennuksia ja jopa yksi irlantilaiseen tyyliin rakennettu asuinalue Irish Channel. Irlantilaisten perintöä on St.Patrikcin päivän juhlinta joka on New Orleansissa kuin pieni Mardi Gras, mutta vihreillä koristeilla. Irlantilaisten antia ovat myöskin kaupungissa olevat irkkupubit jota on selvästi enemmän kuin muualla Yhdysvalloissa.

Italialaiset:

Kolmas kansa joka muutti 1800-luvulla sankoin joukoin Louisianaan olivat italialaiset. Ja tarkemmin ottaen sisilialaiset. Jonkin verran heitä tuli jo Itsenäistymisen aikoihin, mutta varsinkin sisällissodan jälkeen sisilialaisia saapui kaupunkiin joukoittain. 1800-luvun lopussa teollistuminen oli tarttunut Pohjoiseen Italiaan ja siellä elettiin yltäkylläisyydessä, mutta Etelä-Italia ja Sisilia ei oikeastaan kiinnostanut ketään. Maanomistajat olivat poissa, eikä maanviljelijän arki ollut juurikaan maaorjaa parempi. Siirtolaisuus tarjosi tien parempaan elämään monelle.

Yhdysvaltojen sisällissodan päättyminen johti orjuuden lakkauttamiseen Yhdysvalloissa. Vapautettuja entisiä orjia ei juurikaan kiinnostanut jäädä hommiin puuvillapelloille, joten yhtäkkiä Etelävaltiot kärsi valtavasta työvoimapulasta. Vuonna 1866 Louisianaan perustettiin siirtolaisvirasto joka alkoi miettiä mistä saisi uutta halpaa työvoimaa puuvilla- ja tupakkapelloille. Sisilialaiset olivat looginen ratkaisu. Sisilialaisia ryhdyttiin varta vasten houkuttelemaan New Orleansiin säännöllisillä höyrylaivavuoroilla. Vuonna 1881 Palermon ja New Orleansin välillä liikennöitiin kolme höyrylaivavuoroa kuussa ja lippu Atlantin yli maksoi 40$. Sisilialaisia saapui New Orleansiin siinä määrin että jotkut ehdottivat että Ranskalainen kortteli nimettäisiin uudestaan Sisilialaiseksi kortteliksi. Ehdotus ei tarttunut, mutta muutaman korttelin aluetta samalla seudulla kutsutaan vieläkin ”Pikku Palermoksi”.

Italialaiset ovat vaikuttaneet New Orleansin keittiöön raskaalla kädellä. He toivat muassaan italialaisen ruuan joka taipui loistavasti Louisianan raaka-aineisiin. Kummassakin kulutetaan runsaasti äyriäisiä ja kestomakkaroita. Monet italialaiset ruuat jäivät suoraan elämään Louisianalaisessa keittiössä, mutta modattuna Meksikonlahden mausteilla. Eräs hyvin kuuluisa ja rakastettu New Orleansin ruokalaji on ’Muffuletta’ -voileipä, jossa on pyöreän leivän välissä n. 5cm kerros erilaisia leikkeleitä, juustoa ja oliivisalaattia.

New Orleansissa tapahtui vuonna 1891 kurja välikohtaus joka muistutti New Orleansilaisia siitä, ettei rasismi ja pinnan alla kytevä rotuväkivalta ollut kadonnut minnekään. Irlantilaistaustainen poliisipäällikkö David Hennessey murhattiin. Syyllisiä ei saatu kiinni, eikä todistusaineistoa ollut, mutta yleisen ilmapiirin takia poliisin epäilykset kohdistuivat sisilialaisiin.

Yhdeksäntoista amerikanitalialaista pidätettiin ja heitä syytettiin poliisipäällikön murhasta. Kuusi heistä vapautettiin välittömästi syytteistä ja kolmen kohdalla oikeudenkäynti julistettiin tuloksettomaksi. Muiden osalta juttu oli vielä kesken. Kaupunkilaiset olivat kuitenkin epäileviä sisilialaisia näiden tummemman ihonvärin takia ja uskoivat että valamiehistö oli lahjottu. Oikeudenkäynnin jälkeisenä päivänä väkijoukko, perinteinen ’lynch mob’ tungeksi kaduilla ja lopulta murtautui vankiselleihin joissa epäiltyjä pidettiin. Lynkkaajat ampuivat miehistä yhdeksän ja hirttivät kaksi. Loput kahdeksan selvisivät ainoastaan piiloutumalla. Lehdistö hehkutti lynkkauksia. Jopa tuleva presidentti Theodore Roosevelt kirjoitti kirjeen siskolleen ja kertoi pitävänsä lynkkauksia ”hyvänä asiana”.

Tästä syntyi kunnun diplomaattinen selkkaus Yhdysvaltojen ja Italian kuningaskunnan välillä. Diplomaattisuhteet katkottiin ja sodan uhkaa pidettiin todennäköisenä. New Orleansissa väkijoukot uhkailivat tappaa kaikki kaupungin italialaiset ja New Yorkista lähetettiin joukkoja New Orleansiin. Tarina ei kerro oliko joukkojen tarkoitus avustaa kumpaa osapuolta. Tämän episodin jälkeen amerikanenglantiin yleistyi sana mafia.
Yksittäisten italialaisten rikoksia ja myös menneitä rikoksia alettiin laittaa mafian piikkiin. Amerikkalaisten mafianpelko on peräisin näiltä ajoilta.
Historioitsijat ovat tosin nykyisin sitä mieltä, että mafia tuskin oli poliisipäällikön murhan takana, sillä Hennesseyn murha oli amatöörimaisesti tehty.

Ketään ei tuomittu lynkkauksista vaan virallinen totuus oli, että ’tuntemattomat henkilöt’ olivat hyökänneet italialaisten kimppuun. Samaan aikaan lehdistö kierrätti villejä huhuja, että tuhannet italialaiset valmistautuivat hyökkäämään New Orleansiin ja että junaradat New Yorkissa ja Chicagossa olivat jo katkaistu eikä apujoukkoja tulisi. Tilanne oli jokseenkin kireä. Tieto tilanteesta ylsi jopa meille koti-Suomeen.

Ohessa artikkeli Päivälehdestä 20.3.1891 Otsikolla ”Kamaloita juttuja”

Huomenna jatkamme New Orleansin parissa Yhdysvaltojen sisällissodalla ja mitä parhaimmalla Muffuletta-leivän reseptillä. Bon Appetit!

Kuvat:
John Morton wikimedia public domain
Auguste Couder: Yorktownin piiritys wikimedia public domain
New Orleansin palo wikimedia public domain
Napoleon: Pixabay
British raid on Chesapeake bay: Wikimedia public domain
Andrew Jackson:Unidentified photographer [Public domain]
Trail of TearsThomas R Machnitzki [CC BY 3.0 (https://creativecommons.org/licenses/by/3.0)] rajattu ja värikorjattu
Irish parade at St.Pats: Allen Gathman [CC BY-SA 2.0 (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/2.0)]
Päivälehti: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

New Orleans on kaupunki jossa olen aina halunnut vierailla. Sillä on ehkä koko Yhdysvaltojen mielenkiintoisin keittiö ja historia. Muualla Yhdysvalloissa kulinaarinen historia on verrattain nuorta ja tunnetuimpia ovat lähinnä yksittäisten maahanmuuttajien oivallukset, jotka ovat levinneet kautta maan ja sieltä koko maailmaan niinkuin esimerkiksi hampurilaiset tai Kenraali Tso:n kana. Yhdysvaltojen keittiö on verrattain homogeenista ja paikalliset erot eivät ole suurensuuria. Se heijastelee Yhdysvaltojen siirtolaisuuden historiaa, missä paikalliset raaka-aineet valmistetaan siirtolaisten omien perinteisten tapojen mukaan.

Oikeastaan voisi luonnehtia Yhdysvaltojen keittiötä niin, että siinä on päällekäin monta erilaista keittiötä. Amerikankiinalainen keittiö, amerikanitalialainen ja havaijilainen keittiö elävät sulassa sovussa ja niitä syödään läpi koko maan. Nykyisin nämä ovat varovasti fuusioituneet suurimpien kaupunkien fine dining-ravintoloissa, mutta suuressa mittakaavassa Yhdysvaltojen keittiö ei ole mielestäni kovin mielenkiintoista.

New Orleansin keittiö kuitenkin muodostaa miellyttävän poikkeuksen, sillä se on omaleimainen kulinaarinen saareke jossa kaupungin historialliset kerrokset näkyvät ja tuntuvat. New Orleansin ruoka on selvästi omaansa eikä se ole vallannut maailmaa samalla tavalla kuin moni muu ameriikanherkku. Ymmärtääkseen kaupungin ruokaa täytyy kuitenkin ymmärtää sen historiaa. Monella tavalla sen historia peilaa myös siirtomaa-ajan historiaa Pohjois-Amerikassa. Sen historia on monipolvinen ja sotaisa. Tässä katsaus siirtomaa-aikojen historiaan Karibialla New Orleansista katsottuna. Artikkelista tuli taas siinä määrin pitkä että julkaisen sen useassa eri osassa. Tässä kuitenkin ensimmäinen.

Nouvelle Orleans ja ranskalainen La Louisiane

Mississipin suisto, mihin New Orleans on rakennettu, on ollut asuttu jo 400-luvulla. Alue on soista ja se on usein hurrikaanien kohteena, joten kovin pysyväistä asutus ei Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen toimesta ollut. Intiaanit, jotka ymmärsivät luonnon välillä nousevan ihmistä vastaan, rakensivat alueelle ainoastaan ruokoseinäisiä kalastusmajoja jotka oli helppo rakentaa uudelleen. Aluetta asuttaneet intiaanit ovat jättäneet oman jälkensä New Orleansin keittiöön, mutta mielenkiintoisin kulinaarisen historian vaihe suistossa alkoi vuonna 1682 kun löytöretkeilijä Robert Cavelier de La Salle, tuttavallisemmin Sieur de La Salle löysi Mississippi-joen suun Meksikonlahdelta. Samalla reissulla löytyi myös Pontchartrain-järvi, jonka rannalle kaupunki myöhemmin rakennettiin.

Tämä oli lähtenyt Suurilta järviltä nykyisen Motrealin seuduilta ajatuksenaan kartoittaa Ohio-joki siltä varalta että sieltä löytyisi meritie Kiinaan. Siinä ohessa hän tuli kartoittaneeksi ja vallanneeksi Ranskan kruunulle koko Mississippi-joen laakson. Siinä olis rohkee kolmannes koko mantereen maista. De La Salle nimesi alueet Meksikonlahden rannalla nimellä Le Louisiane Aurinkokuningas Louis XIV:n (Ludvig XIV näin suomalaisittain). Hän ei kuitenkaan perustanut kaupunkia, sillä Aurinkokuninkaan sodat olivat köyhdyttäneet Ranskan, eikä kuninkaalla ollut juurikaan kiinnostusta Pohjois-Amerikan asuttamiseen.

Vähitellen suistoon kuitenkin saapui Ranskasta monenlaisia yrittäjiä. Huolimatta arvaamattomasta sijainnistaan Mississippin suistossa paikka oli kovaa valuuttaa. Sekä Espanjalla että Britannialla oli siirtokuntia Meksikonlahdella ja Ranskalaiset halusivat jaolle mukaan. Aluksi suistoon saapuneet eurooppalaiset olivat turkkureita ja onnenonkijoita, jotka elivät vaatimattomissa hökkeleissä yhtä usein naapurissa asustavien intiaanikylien avustuksella kuin heistä hyötyen. Kuitenkin eurooppalainen asutus alueella oli alkanut ja väki muodosti suhteita paikallisväestöön joka opetti kuinka paikallista luontoa voi käyttää ravinnoksi.

Vasta kun Aurinkokuningas kuoli vuonna 1715 ja hänen pojanpoikansa Ludvig XV nousi valtaan 5-vuotiaana pojankloppina, alkoi Pohjois-Amerikka kiinnostaa. Ludvig XV antoi käskyn perustaa Uuden Ranskan pääkaupunki Nouvelle Orleans eli Uusi Orleans Mississipin suistoon vuonna 1718 (mahdollisesti neuvonantajalla oli sormensa pelissä). Nimen kaupunki on saanut Orleansin kreivi Filip II:lta, joka toimi Ludvigin sijaishallitsijana mukulan varttuessa vastuuseen (kuinka yllättävää).

Nouvelle Orleans synnytti myös Pohjois-Amerikan ensimmäisen talouskuplan. Skottilainen ekonomisti John Law, jonka tavoitteena oli Ranskan valtionkassan pelastaminen Aurinkokuninkaan jäljiltä valtionvelkaa pienentämällä (kaikki paralleelit nyky-Suomen politiikkaan ovat puhtaasti historiallisia yhteensattumia) kehitteli suunnitelman jolla Ranskalaisille myytiin Missippin laakson kauppaa yksinoikeudella hallitsevan Lännen komppania-nimisen kauppakomppanian (Compagnie d’Occident) osakkeita rahaa ja valtion obligaatioita vastaan.

Osakkeilla oli huikea tuotto-odotus, sillä muiden suurvaltojen perustamat siirtomaiden kauppakomppaniat olivat menestyneet tähtitieteellisesti. Osakkeita myytiinkin huimaa kyytiä ja niiden arvo nousi kohisten.
Seuranneen lyhen nousukauden aikana Ranskan valtio painatti runsaasti lisää seteleitä, jotta halukkaat voisivat ostaa lisää komppanian osakkeita. Tämä tehtiin John Law:n neuvosta, sillä ajan merkantilistien ajattelutavan mukaan uskottiin että liikkeellä olevan rahan määrän lisääminen kasvattaisi myös tuotantoa.

Setelien ja valtionobligaatioiden myynnillä saaduilla tuotoilla maksettiin suuri osa Ranskan valtionvelasta ja hetken aikaa operaatio näyttikin onnistuneelta, mutta seurauksena valtoimesta rahanpainamisesta oli voimakas inflaatio joka romahdutti frangin arvon. Tämän lisäksi kauppakomppanian osakkeet eivät tuottaneet alussa frangiakaan, sillä New Orleans oli vielä enimmäkseen alligaattoreita ja suota eikä Mississippillä ollut vielä vakiintunutta kauppainfrastruktuuria. Lännen komppanian osakkeiden kurssi romahti vuonna 1720 ja mukana myös Ranskan ja monen muun eurooppalaisen valtion taloudet.

Pörssiromahduksesta huolimatta kaupunki alkoi kasvaa nopeasti, sillä kauppa Mississippiä alas oli vilkasta. Espanjalainen löytöretkeilijä Hernando de Soto oli pyörinyt alueella 150 vuotta aiemmin ja vienyt tuliaisiksi isorokon. Hänen kuvauksissaan Mississipin varrella oli ollut kymmenittäin vauraita intiaanikaupunkeja, jotka De Sallen tullessa Mississippiä etelään olivat autioituneet isorokon takia. De Salle kirjoitti että 300 kilometrin matkalla Arkansas-joelta Meksikonlahdelle maa oli asumatonta ja ainoastaan biisonit vaelsivat preerioilla. Tämä houkutteli nopeasti viljelijöitä alueelle, jotka kulkivat jokea alas Nouvelle Orleansiin myymään tuotteitaan. Kaupungista tuli nopeasti tärkeä kauppasatama, sillä sen sijainti Pontchartrain-järven rannalla teki siitä suojaisan sataman laivoille.

Alku oli kuitenkin kovaa. Jesuiittahistorioitsija Pierre François Xavier de Charlevoix kuvaili paikka vuonna 1721 ”malarian piinaama sadan surkean hökkelin soinen kosteikko jota käärmeet, hyttyset ja alligaattorit vainoavat”. Heti seuraavana vuonna 1722 hurrikaani iski kaupunkiin tuhoten lähes joka ainoan rakennuksen. Tämän jälkeen kaupunki rakennettiin uudelleen asemakaavaan, joka on vieläkin nähtävillä New Orleansin Ranskalaisessa korttelissa. Kaunki kuitenkin kasvoi ja se oli Ranskan tärkein tukikohta Meksikonlahdella.

Työvoiman puutetta ranskalaiset korvasivat, kuten kaikki muutkin siirtomaavallat, Afrikasta ja Karibian meren saarilta laivatuilla orjilla. Kaupunkiin päätyi paljon myös muiden siirtomaavaltojen karanneita orjia, jotka sekoittuivat Ranskassa vapautensa saaneisiin mutta Ranskasta karkoitettuihin kaleeriorjiin ja rikollisiin. Ranskalla oli tuohon aikaan vielä käytössä rikoslaki, jonka mukaan ihminen voitiin tuomita hyvinkin pienestä rikoksesta kohtuuttoman julmaan jopa kymmeniä vuosia kestävään kaleeriorjuuteen. Tuomionsa kärsineet eivät välttämättä olleet täysin yhteiskuntakelpoisia kansalaisia ja Uusi maailma ole oivallinen karkoituskohde. Katkeroituneet kaleeriorjat ja rikolliset aiheuttivat paljon hankaluuksia kaupungissa. Usein myös järjestystä pitämään lähetetyt sotilaat olivat laarin pohjimmaisia, jotka olivat vain hivenen parempia kuin kurissa pidettävät rikolliset. 1720-luvun New Orleans oli todellinen Villi länsi.

New Orleansista tuli kuitenkin nopeasti kansainvälisen siirtomaakaupan keskus jonka asukasluku ei kuitenkaan vetänyt vertoja Aasian siirtomaakaupungeille. Vuoden 1721 väestönlaskennan 450 asukkaasta New Orleans kasvoi vuosisadan loppuun ainoastaan 8000 asukkaan kaupungiksi, sillä soisella alueella pesi malarian lisäksi myös isorokkoa, koleraa ja keltakuumetta jotka tasaisin välein sattuvina epidemioina harvensivat kaupungin asukaslukua. New Orleansin väestöräjähdys tapahtui vasta myöhemmin, sillä vuonna 1850 kaupungissa oli jo 120000 asukasta. Melkein koko 1700-luku New Orleansissa oli kuitenkin sivistyksen perimmäisillä laitamilla elämistä.

Vuonna 1729 Louisianassa käytiin Natchez-intiaanien ja ranskalaisten välillä verinen yhteenottojen sarja, jota ei oikeastaan voi sodaksi kutsua. Välit paikallisten intiaaniheimojen kanssa olivat pääosin ystävälliset, mutta 1720-luvulla noin 70 kilometria New Orleansista Missisippiä yläjuoksulle sijaitsevan Fort Rosalie-linnakkeen komentaja Chépart onnistui epäoikeudenmukaisella kohtelulla tuhoamaan siirtokuntalaisten ja Natchez-intiaanien väliset suhteet siihen pisteeseen että intiaanit alkoivat suunnitella hyökkäystä. Tämä oli vallannut maata itselleen keskeltä Natchez-intiaanien hautausmaata ja suunnitteli oman plantaasin rakennusta ja kutsui jopa Jesuiittapapin pystyttämään hautausmaalle ristin ja pyhittämään sen pois pakanoilta. Kun ranskalaiset siirtolaiset koettivat sovitella riitaa ja tulivat keskustelemaan komentajan kanssa, tämä oli juohuksissa ja antoi vangita hyökkäyksestä varoittaneet siirtokuntalaiset kapinanlietsojina. Kun komentaja intiaanit hyökkäsivät Fort Rosalieen ja tappoivat 230 ihmistä. Suurin osa naisista, lapsista ja afrikkalaisista orjista kuitenkin säästettiin ja tieto verilöylystä kulkeutui New Orleansiin.

Siirtomaa-ajalle tyypilliseen tapaan reagoiden ranskalaiset kostivat kovalla kädellä ja seuraavan kymmen vuoden aikana hävittivät lähes koko Natchez-heimon ja siinä ohessa muutaman pienemmän heimon, joita ranskalaiset eivät erottaneet Natchez-intiaaneista. Henkiinjääneet saivat turvapaikan Chicksaw-intiaanien luota jotka olivat brittien perinteisiä liittolaisia. Chicksaw’t lupasivat häätää Natchez-pakolaiset kylistään, mutta nämä eivät olleet mitenkään erityisen innokkaita asiassa. Tätä tekosyynä käyttäen Louisianan ranskalaiset toivat Euroopasta 1000 miehen armeijan vuonna 1736 ja aloittivat sodan Chicksaw-intiaaneja vastaan todellisena tavoitteenaan kuitenkin estää näitä käymästä kauppaa brittien kanssa. Tämä sytytti nk.Chicksaw-sodat jotka runtelivat Louisianaa kymmeniä vuosia. Tämä kuitenkin oli vain alkusoittoa tulevalle, sillä 1754 britit liittyivät sotaan ja Suuri siirtomaasota alkoi. Lopulta sota levisi koko maailmaan ja tunnetaan myös ”seitsenvuotisena sotana”, vaikka se päättyikin Uudessa maailmassa vasta vuonna 1763. Sotaan osallistuivat lähes kaikki tuon ajan suurvallat Mogulien valtakunnan jäänteistä Ruotsin siirtomaita havittelevaan Vilhelmi VIII:n.

Nueva Orleans ja Luisianan espanjalaisten valtakausi.

Ranskalaisille ei käynyt Suuressa siirtomaasodassa kovin hyvin. Ranska hävisi, pala palalta Britannialle. Ensimmäiseksi Britit valtasivat pohjoisessa nykyisen Quebecin alueelta itään sijainneen Acadian vuonna 1755. Tai oikeammin, alue oli vaihtanut omistajaa Ranskan ja Englannin välillä jo useita kertoja, mutta tuolloin Englanti päätti pitää Acadian. Brittien siirtomaa-armeija päätti aloittaa acadialaisten pakkosiirrot Adaciasta ja suurin osa provinssin asukkaista pakeni ranskankieliseen Quebeciin. Ranskan menetettyä Kanadan alueet Englannille, suurin osa acadialaisista pakeni Mississippiä etelään kohti Louisianaa, joka oli vielä ranskan hallussa. Louisianassa pakolaisten kansanosan nimi acadians asteittain kreolisoitui muotoon cadians ja siitä muotoon cajuns. Tästä tulee edelleenkin New Orleansissa vaikuttava etninen ryhmä joka kutsuu itseään nimellä cajun. Heillä on oma selkeästi erillinen kulttuurinsa ja keittiöperinteensä. Osalla cajuneista on edelleen kotikielenä cajunranskaksi kutsuttu ranskan muunnos, jota lingvistit tosin kutsuisivat nimellä Lousianan kreoli. Nykyisin cajunranska on katoamassa, mutta 1800-luvulla cajunit olivat Louisianan suurin etninen ryhmä. Cajun-keittiö muodostaa New Orleansin kulinaarisen perinteen toisen navan.

Sodan alussa karkoitetut acadialaiset huomasivat sodan loputtua taas olevansa väärässä paikassa väärään aikaan, sillä sodan loputtua Ranska tuomittiin menettämään kaikki Mississippin itäpuoliset omistuksensa sekä Kanadan. Espanjan kanssa liitossa ollut Ranska päätti Fontainbleun sopimuksessa vuonna 1764 luopua myös Mississippin länsipuolisista omistuksistaan Espanjan hyväksi estääkseen koko Louisianan joutumisen brittien hallintaan. Acadialaisista tuli siis espanjalaisia.

Ensimmäiset vuodet Espanjan hallinnassa olivat New Orleansissa helppoja. Espanja ei asettanut omaa kuvernööriä kaupunkiin, vaan sitä hallittiin Havannasta Kuubasta käsin ja kaupunkilaiset saivat rellestää oman mielensä mukaan. Kun Espanja lopulta asetti kuvernöörin vuonna 1768, joukko ranskalaismielisiä kapinallisia yritti palauttaa kaupungin Ranskan hallintaan ja pakottivat kuvernöörin pakoon, mutta Ludvig XV ei ollut innostunut asiasta. Lopulta koko kapina päättyi verettömänä ja New Orleans päätyi Espanjan lain alaisuuteen ja kaupunkiin perustettiin 2000 miehen varuskunta vastaisen varalle.

New Orleansin eli Nueva Orleansin myötä Espanja sai menestyvän kauppatukikohdan Karibialle ja Espanjan omistukset kiersivät nyt koko Meksikonlahden Mississippiltä länteen. Espanja alkoi kuljettaa myös Tyynen meren ja Etelä-Amerikan aarteita maitse Meksikon Tyynen meren rannalla sijaitsevasta Acapulcosta Karibian puolella sijaitsevaan Vera Cruziin, jossa ne lastattiin aluksiin vietäviksi Eurooppaan. Mukana seurasi myös Tyynen meren kansojen väkeä, kuten filippiiniläisiä. Espanjalaisilla aarrelaivoilla palveli runsaasti shanghaijattuja filippiiniläisiä merimiehiä, Sillä Filippiinien pääkaupungin Manila oli Espanjan siirtokunta. Nimi Filippiinit tulee Espanjan kuningas Filip II:n nimestä. Joka paikkaan ne imperialistit ehtivätkin. Manilan ja Acapulcon väliä sahattiin runsaasti aarrelaivoilla ja Manilasta hankittiin usein miestäydennystä laivoille.

Pakko-otetuilla merimiehillä oli vähän tilaisuuksia karkaamiseen, mutta New Orleans tarjosi siihen mahdollisuuden. Monet hankkiutuivat mukaan myös Vera Cruzista lähteviin laivoihin sillä filippiiniläisten merimiesten keskuudessa kiersi tieto, että laivojen pysähtyessä New Orleansissa täydentämään varastoja Atlantin ylitystä varten, laivasta pääsi karkaamaan Mississippin suoalueille. Koska Espanjan inkvisitio vaati kaikkia siirtokuntalaisiaan ottamaan espanjalaisen nimen ja kääntymään katolisiksi, filippiiniläiset osasivat espanjaa ja pystyivät tekeytymään New Orleansissa meksikolaisiksi ja he integroituivat paikalliseen sekalaiseen väestöön helposti. Ensimmäiset arkeologiset löydöt jotka viittaavaat filippiiniläiseen asutukseen on ajoitettu vuoteen 1760. Nykyäänkin, noin kymmenkunta sukupolvea myöhemmin New Orleansissa on elinvoimainen filippiiniläisyhteisö, joka saa vuosittain täydennystä Filippiineiltä.

Louisianan kreolit.

Louisianassa on useampia erilaisia kreoleita, joissa on helppo mennä sekaisin. Kielitieteessä kreolikielet tarkoittavat kieliä joissa useampi kieli on sulautunut toisiinsa. Sellainen syntyy kun samalla alueella useamman eri kielinen väestö alkaa muutaman sukupolven kuluessa puhua yhdistelmää valtakielestä ja oman etnisen taustan kielestä äidinkielenä. Kolonialismin aikana kreolikieliä syntyi useita, kun siirtomaiden asukkaat joutuivat tekemisiin siirtomaaisännän kielen kanssa.

Louisianan kreoli on sekoitus New Orleansin ranskaa, ja afrikkalaisia kieliä, joiden puhujat saapuivat orjalaivoilla Afrikasta. Louisianan kreoli on siitä poikkeuksellinen kieli, että historiallisista syistä se on saanut vaikutteita huomattavasti laajemmin kuin kreolikielet yleensä. Louisianan kreoliin on tullut vaikutteita myös intiaanikielistä ja espanjasta. Myöhemmin myös englanti on vaikuttanut kieleen voimakkaasti. Louisianan kreoli on sekoittunut myös cajunranskan kanssa, joka itsekin on jossain määrin kreolisoitunutta ranskaa jossa on vaikutteita englannista ja Kanadan alueen intiaanikielistä. Louisianan kreoli on myös uhanalainen kieli, sillä Louisianan seudulta muutetaan useimmiten suuriin kaupunkeihin, jossa valtakielellä on suurempi vaikutus.

New Orleansissa asuu myös etninen ryhmä nimeltään Louisianan kreolit. He ovat ranskalaisten ja espanjalaisten valkoisten siirtomaaisäntien ja heidän orjiensa jälkeläisiä. Termi on alunperin tullut latinalaisesta amerikasta ja tarkoittaa ’syntyperäistä’. Louisianan alkuaikoihin sillä tarkoitettiin ranskalaisia ja espanjalaisia jotka olivat syntyneet Pohjois-Amerikassa alkuperäisten siirtolaisten vanhemmille. Kreoli oli yleinen ilmaus ihmisen taustasta 1700-luvulla, eikä nimitys kantanut painolastia. Kreolit puhuivat ranskaa tai Louisianan kreolia, olivat hartaita katolisia ja arvostettuja asukkaita New Orleansissa. Ilmaisua kreoli käytettiin erottamaan ranskaa puhuvat cajuneiksi ja kreoleiksi. Espanjan vallan aikana Louisianaan muodostui Isleños nimellä tunnettuja, espanjaa puhuvia kreoliyhteisöjä, Kanarian saarilta lähteneiden espanjalaisten jälkeläisistä, mutta ne ovat käytännössä hävinneet. He puhuivat Kanarian saarten espanjan ja ranskan kreolimuotoa.

1800-luvun alusta kun New Orleans päätyi Yhdysvalloille, termi kreoli sai poliittisemman ja synkemmän merkityksen. Kreoli-sana muuttui tarkoittamaan mustan orjan ja valkoisen plantaasi-isännän lasta. Alunperin sillä ei ollut negatiivista konnotaatiota, mutta Yhdysvaltojen marssiessa vääjäämättömästi kohti sisällissotaansa, siitä tuli vähitellen negatiivinen ilmaus. Aiemmin merkitystä oli ollut koulutuksella ja meriiteillä, mutta Yhdysvaltojen rasismi johti yksinkertaiseen kastijärjestelmään. Valkoinen ja musta. Muutenkin niin marginaalista kuin onkin sanoa, usein afrikkalaistaustaisilla ihmisillä oli helpompaa ranskan ja espanjan vallan alla 1700-luvulla kuin 1800-luvun Yhdysvalloissa.

New Orleansin ja Uuden Ranskan alkuaikoina 1700-luvun alussa ranskalaiset tarvitsivat runsaasti orjatyövoimaa, sillä intiaanit olivat liian itsepäisiä pakkotyöhön. Orjia laivattiin Karibialta ja Länsi-Afrikasta. Koska alueen väestöstä oli mustia suhteellisesti suurempi osa kuin muualla Etelävaltioissa ja koska ranskalaiset ja espanjalaiset suhtautuivat heihin liberaalimmin kuin anglo-amerikkalaiset, heillä oli suuri vaikutus alueen kulttuuriin. Myös Aurinkokuninkaan kehittelemä orjalaki Code Noir takasi alueen mustille orjille enemmän oikeuksia kuin heillä oli monilla muilla alueilla. Mustien orjien ja valkoisten plantaasinomistajien välisistä seka-avioliitoista syntyneistä lapsista ei tullut Louisianassa automaattisesti hyljeksittyjä, vaan he saattoivat saavuttaa eliittiaseman orjien hierarkiassa. Ranskan tai Espanjan Louisianassa ei välttämättä joutunut vaikeuksiin jos oli kreoli.

Kaksisataa vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen orjuuden ja rotusorron aiheuttama stigma on siinä määrin haalistunut että kreolitaustaiset ihmiset värisävystä riippumatta uskaltavat tunnustaa olevansa kreoleja. Kreoliperheitä yhdistää edelleenkin puhuttu ranskan tai Louisianan kreolin puhuminen. Heillä on yhteinen etninen tausta joka erottaa heidät muista Yhdysvaltojen värillisistä. Kreoleilla on myös oma ruokakulttuurinsa joka muodostaa New Orleansin keittiön toisen navan.

Pääasiallisesti käsittelen resepteissä cajun- ja kreolikeittiöiden ruokia. Kunhan sinne asti päästään. Välissä on vielä synkkä pala New Orleansin historiaa. Seuraavaksi Yhdysvaltojen sisällissota ja muut voittajan oikeudella kirjoitetut totuudet.

Kuvat: Depositphotos tai Public domain (PD)