Tämä artikkeli kertoo enemmän synkästä siirtomaa-aikojen historiasta kuin ruuasta, mutta sillä on paikkansa ruokablogissa, sillä kaikki liittyy olennaisesti ruokaan. Ruoka tai tarkemmin ruuan viljely oli mekanismi jolla Brittiläinen kauppakomppania otti koko valtavan niemimaan haltuunsa. Myös sepoy-kapina josta artikkeli kertoo liittyy ruokaan. Sen syntykipinöinä olivat uskonnolliset ruokatabut, jota britit pakottivat intialaiset rikkomaan. Niin ikään Intian itsenäistymisen eräs käännekohta oli brittien vaatima suolavero, joka rankaisi etenkin Intian köyhiä. Kaiken takana silloinkin oli ruoka.

Olen koettanut kirjoittaa tämän artikkelin mahdollisimman neutraaliin sävyyn, mutta aivan joka paikassa en siinä onnistu, sillä historia pistää vihaksi. Mutta Gandhin sanoin ”Silmä silmästä johtaa siihen että koko maailma on pian sokea”, joten koetan suhtautua menneeseen kiihkottomasti.

Brittiläisen Intian nousu.

Euroopassa sodittiin seitsenvuotista sotaa 1700-luvun puolessa välissä. Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa sodittiin Suurta siirtomaasotaa. Elettiin sotaisaa aikaa. Siirtomaat vaihtoivat omistajaa ja pöytä valmisteltiin Krimin sotaa varten. Intiassa Seitsenvuotinen sota käytännössä tarkoitti sitä, että Brittien intialaisista värväämät armeijat valtasivat ranskalaisten ja portugalilaisten kauppakomppanioiden perustamat kaupungit ja Britannian valta Intiassa kasvoi.

Kauppakomppanioiden perustamista kauppa-asemista kasvoi vähitellen liki kaupunkivaltioita ja kauppakomppanian asiamiehet kylvivät siinä määrin rahaa ja oopiumia että niillä saattoi ostaa nukkehallitsijoita ympäröiviin ruhtinaskuntiin. Tätä perua on termin maharadža käyttö. Sana radža tarkoittaa hindiksi ruhtinasta. Ostettuaan radžan kauppakomppania antoi tälle haltuun ottamiaan maita ja alkoi kutsua tätä maharadžaksi, eli suuriruhtinaaksi. Tällä kauppakomppania sai vallan ruhtinaan yli. Maharadža-järjestelmä olikin pitkälti brittien siirtomaaimperiumin luomus ja väline Intian hallitsemiseen. Ennen brittien siirtomaavaltaa harvalla radžalla oli niin paljon valtaa että häntä olisi kutsuttu maharadžaksi.

Tultaessa 1800-luvulle brittien siirtomaavalta Intiassa asteittain laajeni ja lopulta imperiumi oli ottanut haltuunsa kaksi kolmasosaa Intian niemimaan pinta-alasta. Loppualuetta britit hallitsivat Maharadža-nukkehallitsijoiden kautta. Jäljellä olevat itsenäiset alueet alkoivat olla ahtaalla. Teknisesti ottaen valtaa Intiassa piti Englannin Itä-Intian kauppakomppania. Punjabissa sikhit perustivat nykyisen Punjabin, Kashmirin ja Pakistanin alueelle yhtenäisen Sikhivaltion Ranjit Singhin johdolla, joka onnistui pitämään puolensa kuolemaansa asti vuonna 1839. Britit kävivät 1840-luvulla kaksi veristä sotaa sikhejä vastaan, joilta puuttui yhtenäinen johto ja huolimatta brittejä pelottaneesta taistelutahdosta sikhit eivät pärjänneet imperiumin tykistölle vanhanaikaisilla aseillaan.

Englannin Itä-Intian kauppakomppania teki Krimit ja liitti Sikhivaltion alueen itseensä. Osa sikheistä jäi Punjabiin ja heistä tuli gurkhien ohella Brittiläisen Imperiumin pelätyimpiä sotilaita. Osa sikheistä ei koskaan suostunut valloittajan alaisuuteen vaan päättivät lähteä muualle. Osa Punjabiin jääneistä Sikheistä pakkosiirrettiin töihin muualle Imperiumin alueelle. Tätä kutsutaan nimellä sikhien diaspora, minkä aikana kolmisen miljoonaa sikhiä on hajaantunut maailman tuuliin. Sitä myötä paljon punjabilaista ruokaa on päätynyt maailman tietoisuuteen.

Sepoy-kapina liekeissä.

Vuonna 1857 alakynnessä olevat intialaiset olivat saaneet tarpeekseen ja niin kutsuttu sepoy-kapina syttyi. Sepoyt olivat kauppakomppanian palkkaamia mogulisotilaita, joita armeijassa oli kuusi kertaa enemmän kuin englantilaisia. Sotilaita oli palkattu monista kasteista, mikä hiersi välejä, sillä ylempikastiset olivat usein upseereita riippumatta kyvykkyydestä. Tämä harmitti rivisotilaita jotka joutuivat toimimaan kyvyttömien sotilaiden johdossa ja jos alempikastinen ylennettiin upseeriksi, ylempikastiset kokivat että heidän kastinsa saastuu.

Sotilaissa oli sekä hinduja että muslimeja, minkä takia armeijassa kytivät myös uskonnolliset erimielisyydet. Siviiliväestössä eräs pahiten kiukkua nostanut säädös oli, että jos kauppakomppanian ”ostama” Maharadža kuoli ilman kelvollista perillistä, kauppakomppania perisi tämän omaisuuden. Huonoksi onneksi perillisen kelvollisuuden määritteli paikallinen kauppakomppanian edustaja. Paikalliset ruhtinaat olivat raivoissaan.

Maanviljelijät ja maanomistajat olivat usein menettäneet koko omaisuutensa keinokasteluhuijauksen takia. Ensin kauppakomppania rakensi alueelle keinokastelujärjestelmän ja kertoi sen moninkertaistavan sadon. Käyttömaksu oli lainattava kauppakomppanian koronkiskureilta, jotka vaativat maan takuuksi velasta. Kun tuotto-odotukset eivät toteutuneet, komppania pakkolunasti maat. Keinokastelujärjestelmän ansiosta vanhat kaivot alkoivat kuivua ja keinokasteluun osallistuminen muuttui miltei pakolliseksi maanviljelijälle. Siviiliväestö oli raivoissaan.

Moni asia Englannin alati kasvavassa siirtomaavallassa kiristi välejä paikallisten keskuudessa, mutta kapinan sytytti lopulta rasva. Tuon ajan kiväärit olivat suusta ladattavia ja ammukset ja ruuti oli pakattu paperitaskuihin, jossa oli erilliset osastot ammukselle ja ruutipanokselle. Sepoy-sotilaan piti vain puraista paperitaskun pää auki ja kaataa ruuti piippuun, puraista toinen pää ja pudottaa kuula piippuun, tiivistää piippu lataustikulla ja ampua. Ongelma oli siinä, että paperitasku oli rasvattu, jotta ruuti ei kastuisi ja kuula sujahtaisi piippuun nopeammin. Rasva oli ongelma, sillä se oli eläinrasvaa jossa oli sekä naudanrasvaa että sianihraa. Tai ainakin tällainen huhu liikkui miehistön keskuudessa. Sekä armeijan hindut että muslimit olivat tästä raivoissaan. Tilannetta pahensi se, etteivät englantilaiset upseerit ymmärtäneet uskonnollista tabua ja määräsivät kurinpitorangaistuksia niille jotka suorittivat latauksen repäisemällä käsin eivätkä puraisemalla.

Maaliskuussa 1857 eräs sepoy-sotilas tuomittiin kuolemaan niskoittelusta ja koko loppu rykmentti määrättiin menettämään asemansa. Tämä nähtiin järjettömän kohtuuttomana rangaistuksena ja siitä alkoi mystisten tuhopolttojen sarja joka levisi joka puolelle Intiaa. Toukokuussa vanha moguliruhtinas Bahadur Shah II, joka hallitsi enää omaa linnaansa Delhissä ja oli tyytyväinen kirjoittaessaan sufi-runoutta kaikessa hiljaisuudessa, painostettiin antamaan julistus joka julisti hänet koko Intian keisariksi. Joukoittain eri etniset ryhmät riensivät Vanhan Suurmogulin taa.

Itä-Intian kauppakomppania huomasi että heidän armeijansa on pahasti alakynnessä. Brittejä kauppakomppanian armeijassa oli n.50000 ja intialaistaustaisia sotilaita oli n.300000. Pian koko Intian niemimaa oli liekeissä. Kapinalliset tuhosivat ylilyönneissään eurooppalaisten omaisuutta ja tappoivat eurooppalaisia siviilejä.

Esimerkiksi Kanpurin piirityksen aikana tapahtuneessa joukkosurmassa sepoyt surmasivat yli 300 eurooppalaista naista ja lasta. Brittien piti raahata Kiinasta Oopiumisotien veteraanit sekä Krimin sodan veteraanit koko Persian poikki Intiaan tukahduttamaan kapinaa. Sepoy-kapinassa oli lähellä käydä niin, että Intia olisi riistäytynyt brittien hallinnasta jo tuossa vaiheessa, elleivät mogulit olisivat julistaneet Intiaa islamilaiseksi valtioksi.

Siinä vaiheessa kun sharia tuli nimellisesti voimaan, 80000 sikhiä ja toinen mokoma Nepalin alueen Gurkhia, jotka olivat hinduja kääntyivät Sepoy-kapinaa vastaan ja pysyivät uskollisina Britannialle. Molempia pidettiin Brittiläisen Imperiumin pelottavimpina sotureina,  Siinä vaiheessa kun puolen mantereen marssilta väsyneet Britit saapuivat apuun, kapina oli helposti tukahdutettavissa. Ilman sikhejä ja gurkhia olisi voinut käydä huonosti.

Delhi piiritettiin ja Britit reagoivat kehnosti kapinointiin ja eurooppalaisten joukkosurmiin. Vastarintahalut piestiin pois kansasta rautaisella nyrkillä. Geneven sopimus olisi kutsunut kuritustoimia kansanmurhaksi, mutta valitettavasti Geneven sopimus allekirjoitettiin vasta kymmenen vuotta kapinan jälkeen. Kanpurin joukkosurman rankaisutoimissa keskityttiin loukkaamaan rangaistavien uskonnollisia tunteita mahdollisimman rajusti. Laskujen mukaan Kostotoimissa kuoli brittiläisten historioitsijoiden mukaan 7000 intialaista Kanpurin lähistöltä.  Intialainen historioitsija Amaresh Misra arvioi että Intian palauttamisessa ruotuun seuraavan 10 vuoden aikana kuoli yhteensä yli kymmenen miljoonaa intialaista. Tätä lukua tosin Britit eivät ole vieläkään myöntäneet täsmälliseksi. Tarina siitä kuinka paljon voittajat kirjoittivat historiaa siviiliuhrien verellä jäänee kirjoittamattomaksi historiaksi.

Sepoy-kapinan jälkeen Intian niemimaan hallinto siirtyi kauppakomppanialta tosiasiallisesti Britannian kruunun hallintaan. Siirtomaavalta oli todella alkanut. Britit toivat Intiaan paljon, rautatien, kapitalismin, länsimaisen lääketieteen, oikeusjärjestelmän ja hallinnollisen byrokratian, joiden sanotaan hyödyttäneen eritoten Intian aiempaa hallitsevaa luokkaa, joka oppi riistämään köyhää väestöään entistä tehokkaammin. Kaikki tämä oli omiaan pohjustamaan tietä Mohandas Gandhille, jota myöhemmin kutsuttiin nimellä Mahatma, eli Suuri. Mies jonka maailma tuntee pelkästään nimellä Gandhi sai aikaan väkivallattomalla satyagraha-ideologiallaan sen että Britit vetäytyivät Intiasta ja Intia itsenäistyi, hajosi, mullisteli ja syntyi ensimmäisen kerran kansakuntana maailmaan.

Mahatma Gandhi ja Brittiläisen Intian loppu

Kymmenen vuotta Sepoy-kapinan jälkeen Gujaratissa syntynyt Mohandas Gandhi oli nuorena Brittiläisen Intian mallioppilas. Hän oli syntynyt intialaisesta perspektiivistä katsottuna varakkaaseen perheeseen joka oli kuuliainen brittihallinnolle. Hänen isänsä toimi pääministerinä useammallekin brittien nimittämälle paikallisruhtinaalle eli radžalle. Valmistuttuaan ylioppilaaksi hän matkusti Lontooseen opiskelemaan lakimieheksi. Lontoossa hän opiskeli lakia ja hänestä tuli brittiläis-intialainen gentleman.

Gandhi otettiin jäseneksi Lontoon lakimiesseuraan. Hän käytti laadukkaita mittatilauspukuja ja yritti opetella muun muassa tanssimista. Vakaumuksellisena hinduna hän oli kasvissyöjä ja hän liittyi Lontoon vegetaariseen seuraan ja päätyi sen johtokuntaan. Monet seuran jäsenistä olivat teosofeja ja he tutustuttivat teosofisen seuran kautta Gandhin muiden uskontojen kirjoituksiin. Etenkin Buddhan elämäkerta ja Raamatun Vuorisaarna tekivät häneen suuren vaikutuksen.

Gandhi opiskeli Lontoon yliopistossa ranskaa, latinaa, fysiikkaa ja kemiaa sekä tutki siviilioikeutta ja roomalaista oikeutta. Hän pääsi asianajajaksi kesäkuussa 1891 ja liittyi ylioikeuteen seuraavana päivänä. Heti sen jälkeen hän lähti paluumatkalle Intiaan. Tähän asti Britannian kruunu oli tarjonnut hänelle intialaisesta persepktiivistä katsottuna ylellisen elämän mikä noin miljardilta intialaiselta jäi puuttumaan.

Lakimiehenä Intiassa hän ei päässyt menestymään, sillä hänellä vaikeuksia ristikuulustella todistajia joiden uskoi puhuvan totta. Hän päätyi tekemään rutiininomaisia kirjurin hommia. Hän ei myöskään katsonut hyvällä korruptiota ja mielistelyä mikä Brittiläisen Intian oikeusjärjestelmään oli pesiytynyt. Kun Gandhille tarjottiin komennusta Etelä-Afrikan alueella sijaitsevaan kruununsiirtomaa Nataliin, hän suostui.

Natal oli portugalilaisten perustama siirtomaa, joka oli siirtomaasodissa vallattu Alankomailta. Ganhdin aikaan se oli Britannian kruununsiirtomaa, jossa oli suuri intialaisvähemmistö. Britit olivat juuri sotineet 1879 päättyneen Zulu-sodan alueella hallinnutta Zulujen kuningaskuntaa vastaan samalla tuhoten sen, joten heillä oli suuria vaikeuksia saada paikallista työvoimaa sokeriruokoplantaaseille.

Sodan jälkeen Brittiläinen imperiumi laivasi satoja tuhansia intialaisia Etelä-Afrikan sokeriruokoplantaaseille. Suurin osa näistä oli keinokasteluhuijauksen kaltaisissa keinotteluissa velkavankeuteen joutuneita intialaisia maanviljelijöitä. 1900-luvulle tultaessa Natalin suurimman kaupungin Durbanin väestön enemmistö oli intialaisia.

Kaupunkia kuitenkin hallitsi valkoiseen ylivaltaan tottunut siirtomaaisäntä, joka oli tottunut kohtelemaan paikallisia vieläkin huonommin kuin miten Brittiläinen Intia kohteli intialaisia. Tällaiseen maahan Gandhi tuli kasvamaan kansallissankariksi vuonna 1893. Saapuessaan hän oli omien sanojensa mukaan ’Ensisijaisesti britti, toiseksi intialainen”, mutta tuo käsitys muuttui brutaaliin apartheidiin erikoistuneessa maassa.

Gandi kohtasi apartheidiin ensimmäistä kertaa junanvaunussa, jossa hän oli ensimmäisen luokan lipun ostaneena korkeakoulutettuna gentlemannina omasta mielestään oikeassa paikassa. Konduktööri oli Gandhin ihonvärin takia eri mieltä ja tämän kieltäydyttyä poistumaan ensimmäisestä luokasta, konduktööri heitti tämän junasta. Hän törmäsi avoimeen rasismiin ja viharikoksiin ihonvärin takia jatkuvasti. Hänet mm. pahoinpideltiin eurooppalaisten matkustajien toimesta koska hän ei julkisessa hevosvaunussa suostunut istumaan lattialla, koska penkeillä olisi ollut tilaa. Hänet hakattiin myös pelkästään siitä syystä että hän oli kävellyt kadulla liian lähellä valkoisen miehen taloa.

Kokemukset Natalissa saivat hänet arvioimaan omaa asemaansa suhteessa siirtomaaisäntään. Gandhin komennuksen piti kestää kaksi vuotta, mutta hän jäi lopulta Nataliin puolustamaan intialaisten ihmisoikeuksia yli 20 vuodeksi. Tuona aikana hän kehitti väkivallattoman vastarinnan tien satyagrahan, jonka nimi tarkoittaa ’totuudelle omistautumista.

Gandhi Intiassa

Kun Gandhi palasi Intiaan vuonna 1915 puolustamaan intialaisten ihmisoikeuksia Brittien epäoikeudenmukaisuuksilta, sepoy-kapinan jälkeen tukahdutettu kansallistunne oli taas nousussa. Intian siirryttyä kruunun hallintaan britit päättivät, että liika sotkeutuminen intialaisten asioihin herättää pahaa verta ja niinpä hallinto jätettiin paikallisille radžoille ja kruunu tyytyi vetämään suuria linjoja.

Suuret linjat eivät vain aina olleet kansan mielen mukaisia. Brittiläisen Intian varakuningas George Curzon päätti vuonna 1905 jakaa runsasväkisen Bengalin maakunnan kahtia hallintoa helpottaakseen. Toiselle puolelle jäisivät muslimit ja toiselle puolelle hindut. Bengalin asukkaiden mielipiteitä ei kuultu ja uusien maakuntien vähemmistöt aloittivat pommein ja polttopulloin kapinoinnin kruunua vastaan joka taas tukahdutettiin kovin ottein. Tämä kiristi ilmapiiriä koko niemimaalla.

Sepoy-kapinan jälkeen yleinen ilmapiiri oli muuttunut hallitsevan valkoisen yläluokan puolelta epäilevämmäksi ja vähitellen myös Intiassa oli alkanut vallita Etelä-Afrikasta tutut rotuerottelun käytännöt. Paikallisväestön mielipiteistä piittaamaton keskushallinto ja epäoikeudenmukainen rodullistava sorto olivat omiaan nostamaan kiukkua Brittejä kohtaan.

Kun Gandhi palasi Intiaan, itsenäisyysliike oli jo vauhdissa. Sitä ajoivat kansankongressin radikaalimmat voimat jotka toivoivat nopeita ratkaisuja.
Intia osallistui Britannian rinnalla ensimmäiseen maailmansotaan ja toivoi saavansa palkkioksi laajemman itsemääräämisoikeuden kuten Kanadassa ja Australiassa oli käynyt. Kun näin ei käynyt, tyytymättömyys kasvoi entisestään.

Vuonna 1919 kun intialaiset olivat kokoontuneet viettämään sikhien kevätjuhlaa Amritsariin Jallianwalan puistoon, brittieversti Reginald Dyer oli vakuuttunut siitä että kokoontuminen on merkki alkavasta kansannoususta.
Eversti oli kieltänyt kokoontumisen etukäteen, mutta hänen käskyään ei toteltu. Tämä sai everstin uskomaan kapina-aikeisiin ja antoi sotilaille käskyn avata tulen aseistautumattomaan väkijoukkoon. 400-1500 siviiliä sai surmansa. (Riippuen siitä kenen historiankirjoitukseen tukeutuu).

Verilöyly herätti taas Intialaiset kapinan liekkeihin ja sitä rauhoittaessaan poliisinväkivallan seurauksena kuoli lisää intialaisia. Tämä sai Gandhin perustamaan väkivallattoman Non-cooperation movementin
eli ’ei-yhteistyöliikkeen’ joka oli ainoana järjen äänenä sai runsaasti huomiota. Se, että poliisi kohdisti väkivaltaisuudet rauhanomaisia protesteja kohtaan sai yleisen mielipiteen Gandhin puolelle. Amritsarin tapahtumien jälkeen Gandhista tuli itsenäisyysliikkeen kasvot.

Gandhin mukaan tehokkain tapa vastustaa brittiläisten epäoikeudenmukaista hallintoa oli laajamittainen kansalaistottelemattomuus. Hän suosi boikotteja, lakkoja ja yhteistoiminnasta kieltäytymistä. Ja ehdottomasti väkivallattomuutta. Gandhi sai lopulta itsenäisyysliikkeeseen mukaan miljoonia intialaisia.

Kun kansakunta kuunteli vihdoin kuunteli Gandhia, tämä kehoitti heitä boikotoimaan Englantilaisia tuotteita, olemaan menemättä töihin brittiläisiin yrityksiin ja tukemaan väkivallattomasti niitä tahoja jotka halusivat rauhanomaista ratkaisua. Väkivallaton vastarinta oli tärkeintä kaikessa.

Kun Yhdysvaltojen sisällissota oli nostanut puuvillan hinnan pilviin, Britit veivät intialaista puuvillaa teollistuneempaan Englantiin jossa teollisesti tehtyä tehtyä kangasta myytiin Intiassa verovapaasti niin halvalla, ettei intialaisilla kutojilla jotka joutuivat maksamaan kallista veroa, ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä taloudellisesti. Varsinkaan kun intialaisten kutojien piti ostaa lanka briteiltä, jotka pyytivät siitä kiskurihintaa päästäkseen luomaan Intiaan kangasmonopolin. Gandhi ehdotti että ihmiset boikotoisivat englantilaista kangasta ja kutoisivat kankaansa käsin. Gandhi alkoi itsekin kutoa kangasta esimerkkinä. Käsin kudotusta khadi-vaatteesta tuli Intian itsenäistymisen symboli.

Suolamarssi

Briteillä oli Intiassa suolamonopoli. Suolan valmistuksesta piti maksaa veroa ja siitä huolimatta kruunu maksoi kiinteän kurssin mukaan suolantuottajille. Käytännössä järjestelmä oli systemaattista suolantuottajien eli malangien sortoa, joka oli alkanut Brittiläisen kauppakomppanian aikoihin kun komppania velkavankeuskikkailun avulla hankki oikeuden valtaosaan suolantuotantoon käytetyistä suola-altaista.

Kruunun versio oli vuoden 1882 julistettu Suola-asetus, joka kielsi intialaisilta suolan keräämisen itse ja pakotti heidät ostamaan suolaa siirtomaahallinnon määräämillä hinnoilla. Suola-asetuksen rikkominen oli rikosoikeudellisesti rangaistava teko. Kun 1923 Lordi Reading päätti kaksinkertaistaa suolaveron se kaksinkertaisti suolan kuluttajahinnan, mikä osui pahiten juuri köyhiin intialaisiin.

Gandhi päätti ottaa kansalaistottelemattomuuskampanjansa kohteeksi juuri Suola-asetuksen, sillä se oli kaikkien kansanryhmien silmin epäoikeudenmukainen ja Gandhi halusi myös köyhät mukaan itsenäisyyspyrkimyksiin. 12. päivä maaliskuuta 1930 Gandhi ja hänen 78 seuraajaansa aloittivat kuuluisan Suolamarssin, jossa he kävelivät 400 kilometriä Ahmedabadista Dandiin merenrantaan tehdäkseen laittomasti suolaa. Marssia kesti 24 päivää, sitä seurattiin laajalti ja sen edetessä marssille liittyi tuhansia ihmisiä, kaikki pukeutuneina valkoisiin käsin kudottuun khadiin.

Merenrantaan Dandiin Gandhia oli vastaanottamassa yli 50,000 hurraavaa ihmistä. Seuraavana aamuna keitti merivedestä laitonta suolaa ja sanoi toimittajille kourassaan köntti suolaista mutaa: ”Tällä minä ravistelen brittiläisen imperiumin perustaa”.

Sillä välin kun viranomaiset pohtivat pitäisikö Gandhi pidättää vai ei, kymmenet tuhannet intialaiset alkoivat tehdä laitonta suolaa. Brittiläisiä tuotteita boikotoitiin. Myös muita epäoikeudenmukaisia lakeja rikottiin väkivallattomasti. Maaliskuun loppuun mennessä Gandhi ja yli 60,000 muuta oli pidätetty lainrikkojina. Pidätykset puolestaan johtivat väkivaltaisuuksiin, josta tosin Gandhi sanoutui jyrkästi irti. Vaikka Gandhi oli vankilassa, Suolamarssi oli saanut aikaan juuri sen mihin Gandhi oli pyrkinyt. Intialaiset ottivat satyagrahan eli väkivallattoman vastarinnan massoittain käyttöön. Pian brittiläiset ymmärsivät, että heidän oli ryhdyttävä tekemään myönnytyksiä.

Näistä myönnytyksistä alkoi prosessi joka lopulta johti Intian jakautumiseen Intiaksi ja Pakistaniksi vuonna 1947, näiden molempien julistautuessa itsenäiseksi Britannian vallasta. Tie itsenäisyyteen oli pidempi ja monisyisempi kuin olen kuvaillut, mutta historioitsijat pitävät Gandhin suolamarssia koko itsenäisyyden kannalta merkittävimmäksi tapahtumaksi.

Brittiläisen Intian aika oli ohi.

Kuvat:
Amritsarin verilöylyn muistomerkki: Wikimedia Commons: Sychonet [CC0]
Keikki muut kuvat Public Domain (PD) tai Stock Photo